tiistai 28. tammikuuta 2014

Eteenpäin!

Kaikkea sitä sattuu ja tapahtuu parin kuukauden sisällä. Vauvarintamalla puolivuotiaasta vauvasta on muututtu kahdeksankuiseksi pikkupojaksi. Kaikki kahdeksan etuhammasta ovat tulleet pikkuitkeskelyiden kera, joten todella toivon että nyt on edessä luvatut helpot viikot ennenkuin poski-ja kulmahampaat alkavat ilmoittaa tulostaan. Koskapa tosin mikään menee suunnitellusti vauvojen kanssa?

Joululomakin oli aivan erilainen kuin kuvittelin. Aatto meni mukavasti, mutta välipäivät menivätkin sitten OYS:in lastenklinikalla. Epäilty allergiaihottuma todettiin lääkärin auktoriteetilla märkäruveksi ja atopiaksi (joka ilmeisesti mystisesti leimahti päivälleen samaan aikaan märkäruven kanssa). On vaikea kuvailla noita osastopäiviä. Toisaalta se on kenelle tahansa vanhemmalle osa arkea, lapset sairastuvat silloin tällöin ja helpolla päästiin kun ei ihoinfektiota kummempaa ollut. Tämän sortin infektio ei vielä lapsiakaan kuulema haittaa yhtään kun muita oireita ei ole kuin tulehtunut iho. Pikkuveikka olikin osastolla reipas oma itsensä.

Ei tunnu missään!
  Toisaalta taas sydänhän siinä meinaa rutistua äidiltä kun katselee omaa täydellistä lastansa ihottuman kiusaamana antibioottitiputuksessa. Ei meillä kuitenkaan oltu vielä aiemmin ehditty edes vaippaihottumasta tai flunssasta kärsiä. Pikkumies ei kuitenkaan osastolla ollut moksiskaan ja viihtyi uusien lelujen parissa. Yötkin nukkui taju kankaalla eikä vaivautunut edes silmiään avaamaan kun yöhoitaja kävi laittamassa uuden annoksen antibioottia. Minä tietenkään en onnistunut nukkumaan yhtään silmällistä. Onneksi pitkä yön jälkeen mies tuli pikapikaa luoksemme ja valmistauduin jättämään pikkumiehen seuraavaksi yöksi isänsä hoitoon, että saisin itse nukuttua edes yhden yön (kaksi unetonta oli jo takana). Masentavasti hoitajat olivat kuitenkin huolissaan siitä, että kuinka minä uskalsin toiseksi yöksi jättää pikkuisen isänsä hoitoon. Meidän logiikallahan vuorottelimme yöt kun kerran vain toinen sai jäädä yöksi osastolle. Tämä logiikka ei ilmeisesti toiminut hoitajien mielestä, vaan ilmeisesti rikoimme jotain kirjoittamatonta sääntöä. Aamulla miestä oli kytätty silmä kovana vauvanhoidossa ja saarnattu vauvan ruokavaliosta (koska 12 ruoka-ainesta siinä vaiheessa kun kiinteitä oltiin syöty vajaa kahdeksan viikkoa ei missään nimessä ollut tarpeeksi). Minulle soseista ei sanottu halaistua sanaa eikä vaipanvaihtamiseni kiinnostanut yhtään ketään. Eipä siinä että tässä olisi mitään uutta. Synnytyspäivästä asti mieheni on ollut vauva-asioissa hoitohenkilöille, ja valitettavan usein myös muille, ilmaa. Minä kyllä olen pikkumiehen luotettu hoivaaja ja kaiken tiedon tonava, mutta kukaan ei tunnu odottavan että mieheni on tässä täysin tasaveroinen. Käsittämätöntä. Vain imetysasioissa voin väittää olevani se yksi ja ainoa, mutta kaikessa muussa mieheni on yhtä osaava ja tietäväinen kuin minäkin. Surettaa joskus kun noin rakastava ja osaava hoivaaja ohitetaan automaattisesti kun kysymys on pikkumiehen hyvinvoinnista.

Mutta päättyihän tarina onnellisesti kuitenkin ja pääsimme kotia uuden vuoden aattona. Milläpä sitä muulla on väliä. Rasvoilla olemme nyt saaneet opetella lotraamaan entistä enemmän. Pikkumies ei tosin valita, vaan selkeästi rakastaa jokapäiväistä kylpyään ja iho tuntuu pysyvän kunnossa. Vaippaihottumasta ei näy jälkeäkään vieläkään. Ihan sama kuinka punainen selkä, tai kasvot ovat, takapuoli on aina täydellisessä kunnossa. Mystistä.

Rutiineihin emme ole kuitenkaan ehtineet kangistua, pikkuinen pitää siitä kyllä huolen. Kuukauden kontillaan ihmettelyn ja peruuttamisen jälkeen eteenpäin menemisen salaisuus aukeni kuin yhtäkkiä, joten nyt olemme saaneet muutaman viikon juoksennella pikkukaverin perässä ympäri asuntoa. Käsittämätöntä kuinka nopeita vauvat voivat olla. Konttaaminen ja istuskelu eivät myöskään tyydyttäneet kamun voimailun haluja, vaan jo parissa päivää polviseisontaa ryhdyttiin harrastamaan. Mieluiten jotain kohtuullisen vaarallista vasten. Rullaavat työtuolit vetävät puoleensa kuin magneetti. Yhtään ei helpota nähdä haparoivia yrityksiä seisomaannousussakaan, kun maailma näyttäytyy äidin silmiin nyt pelkkinä terävinä kulmina ja kovina reunoina. Mies hankki pikkumiehellä pehmokypärän suojaksi. Nauroin ajatukselle ensin, enkä uskonut minikeisarin pitävän moista päässään sekuntia pidempää, mutta niinpä vain kaveri ei näytä välittävän siitä pätkääkään päässä. Joten täällä konttaillaan nyt välistä turbaani päässä.

Ja syödään herraskaisesti pöydässä
Tarve viihdyttää on tietenkin nyt laskenut kun pieni löytää itse huvituksensa konttaillessaan. Sen on nyt korvannut silmälläpidon tarve. Kotiaskareet hoituvat nyt tietenkin aika helposti kun imuroidessa toinen seuraa perässä silmä kovana. Astioiden laittoa ei tosin sitten auta yhtään koneeseen kipuava vauva.

Jokeltelu on muuttunut ja tavut ovat nyt meidän korville tutumpia. Vanhat isä, äiti ja hei tulevat nyt varmasti oikeisiin osotteisiin, mutta uusia sanoja emme ole huomanneet. On hellyttävää kun miehen poissaollessa vauva käy kurkkimassa ympäri asuntoa kuiskaillen samalla isiä. Tiedän, että silloin on ikävä isää, koska tavallisesti konttailessa vain pärryytetään huulia. Muutoin kyllä jutellaan ja paljon, mutta valitettavasti emme vieläkään ole oppineet vauvakieltä kovin hyvin. Selvästi kuitenkin jotain tärkeää käännytään välillä sanomaan ennenkuin konttaamismatka jatkuu.

Unirytmi on pysynyt yhtä leppoisan mukava kuin ennenkin. Parantumista on oikeastaan tapahtunut. Nyt simahdetaan kylvyn ja iltapuuron jälkeen isän syliin joka ilta jo kahdeksan, yhdeksän maissa ja yleensä nukutaan sikeästi aamuysiin asti. Ei enää iltamyöhään kukkumista.

Uusia haasteita on tietenkin tulossa lisääntyneen liikkumisen lisäksi. Pottaa pitäisi alkaa hankkimaan ja kiinteiden ruokapalojen esittely alkaisi olla ajankohtaista, lusikkaa nimittäin järsitään siihen malliin. Uskomatonta miten nopeasti nämä kasvavat. Tuttipullokaan ei tunnu enää kelpaavan niin kuin ennen, nokkamukia sen sijaan on mukava itsekseen käytellä. Mihin minun pienen pieni vauva katosi? Koot 74 alkavat vaihtua jo kokoon 80.

Vastapainoksi lämmittäähän se mieltä kun pienet kädet kietoutuvat kaulan ympäri ja korvaan kuuluu pieni kuiskaus "äiti".