Joululomakin oli aivan erilainen kuin kuvittelin. Aatto meni mukavasti, mutta välipäivät menivätkin sitten OYS:in lastenklinikalla. Epäilty allergiaihottuma todettiin lääkärin auktoriteetilla märkäruveksi ja atopiaksi (joka ilmeisesti mystisesti leimahti päivälleen samaan aikaan märkäruven kanssa). On vaikea kuvailla noita osastopäiviä. Toisaalta se on kenelle tahansa vanhemmalle osa arkea, lapset sairastuvat silloin tällöin ja helpolla päästiin kun ei ihoinfektiota kummempaa ollut. Tämän sortin infektio ei vielä lapsiakaan kuulema haittaa yhtään kun muita oireita ei ole kuin tulehtunut iho. Pikkuveikka olikin osastolla reipas oma itsensä.
Ei tunnu missään! |
Mutta päättyihän tarina onnellisesti kuitenkin ja pääsimme kotia uuden vuoden aattona. Milläpä sitä muulla on väliä. Rasvoilla olemme nyt saaneet opetella lotraamaan entistä enemmän. Pikkumies ei tosin valita, vaan selkeästi rakastaa jokapäiväistä kylpyään ja iho tuntuu pysyvän kunnossa. Vaippaihottumasta ei näy jälkeäkään vieläkään. Ihan sama kuinka punainen selkä, tai kasvot ovat, takapuoli on aina täydellisessä kunnossa. Mystistä.
Rutiineihin emme ole kuitenkaan ehtineet kangistua, pikkuinen pitää siitä kyllä huolen. Kuukauden kontillaan ihmettelyn ja peruuttamisen jälkeen eteenpäin menemisen salaisuus aukeni kuin yhtäkkiä, joten nyt olemme saaneet muutaman viikon juoksennella pikkukaverin perässä ympäri asuntoa. Käsittämätöntä kuinka nopeita vauvat voivat olla. Konttaaminen ja istuskelu eivät myöskään tyydyttäneet kamun voimailun haluja, vaan jo parissa päivää polviseisontaa ryhdyttiin harrastamaan. Mieluiten jotain kohtuullisen vaarallista vasten. Rullaavat työtuolit vetävät puoleensa kuin magneetti. Yhtään ei helpota nähdä haparoivia yrityksiä seisomaannousussakaan, kun maailma näyttäytyy äidin silmiin nyt pelkkinä terävinä kulmina ja kovina reunoina. Mies hankki pikkumiehellä pehmokypärän suojaksi. Nauroin ajatukselle ensin, enkä uskonut minikeisarin pitävän moista päässään sekuntia pidempää, mutta niinpä vain kaveri ei näytä välittävän siitä pätkääkään päässä. Joten täällä konttaillaan nyt välistä turbaani päässä.
Ja syödään herraskaisesti pöydässä |
Jokeltelu on muuttunut ja tavut ovat nyt meidän korville tutumpia. Vanhat isä, äiti ja hei tulevat nyt varmasti oikeisiin osotteisiin, mutta uusia sanoja emme ole huomanneet. On hellyttävää kun miehen poissaollessa vauva käy kurkkimassa ympäri asuntoa kuiskaillen samalla isiä. Tiedän, että silloin on ikävä isää, koska tavallisesti konttailessa vain pärryytetään huulia. Muutoin kyllä jutellaan ja paljon, mutta valitettavasti emme vieläkään ole oppineet vauvakieltä kovin hyvin. Selvästi kuitenkin jotain tärkeää käännytään välillä sanomaan ennenkuin konttaamismatka jatkuu.
Unirytmi on pysynyt yhtä leppoisan mukava kuin ennenkin. Parantumista on oikeastaan tapahtunut. Nyt simahdetaan kylvyn ja iltapuuron jälkeen isän syliin joka ilta jo kahdeksan, yhdeksän maissa ja yleensä nukutaan sikeästi aamuysiin asti. Ei enää iltamyöhään kukkumista.
Uusia haasteita on tietenkin tulossa lisääntyneen liikkumisen lisäksi. Pottaa pitäisi alkaa hankkimaan ja kiinteiden ruokapalojen esittely alkaisi olla ajankohtaista, lusikkaa nimittäin järsitään siihen malliin. Uskomatonta miten nopeasti nämä kasvavat. Tuttipullokaan ei tunnu enää kelpaavan niin kuin ennen, nokkamukia sen sijaan on mukava itsekseen käytellä. Mihin minun pienen pieni vauva katosi? Koot 74 alkavat vaihtua jo kokoon 80.
Vastapainoksi lämmittäähän se mieltä kun pienet kädet kietoutuvat kaulan ympäri ja korvaan kuuluu pieni kuiskaus "äiti".