torstai 14. marraskuuta 2013

Poika ja äiti

Viimeiset viikot ovat olleet tapahtumarikkaita. Pikkuisella on nyt kaksi hammasta ja ympäri pyöritään miten lystää. Eteenpäin ryömiminen on vielä hidasta ja aiheuttaa turhautumista, mutta peruuttaminen sujuu sen sijaan vallan mainiosti! Ja tietenkin olen ihan satavarma, että pojulta pääsee suusta jo ihan sujuvasti sanat "vauva", "äiti", "isi" ja "hei". Nomjoo, ei ne ihan tyylipuhtaasti ole lausuttu, mutta mitäs siitä! Mikäs sen ihanempaa kuin aamulla herätä hymyileviin vauvankasvoihin ja kirkkaaseen hei-tervehdykseen.

Ylös on kova kiire. Jos pienen eteen laittaa kädet ja sanoo "kädet", tarttuu pikkumies salamannopeasti ojennettuihin käsiin joista hänet vedetään istuvaan asentoon vähäksi aikaa maailmaa ihmettelemään. Makuulla sitten ihmetellään, että miten sitä itse onnistuisi samaan. Ähistään ja puhistaan ja punnerretaan. On aivan ällistyttävää miten nopeasti pieni vauva muuttuu ja kehittyy. Päiväkään ei voisi olla pois ellei halua menettää jotain tärkeää. Yhtenä päivänä huomataan uusi hammas, toisena kaveri keksii peruuttamisen. Nyt 4-5 kuukauden ikäisenä ja puolta vuotta lähestyessä tahti tuntuu vain kiihtyvän hurjaa vauhtia. Yritän joka ilta muistella lyhyttä yhteistä taipalettamme, että muistaisin hänet aina myös vastasyntyneenä. En halua unohtaa päivääkään, en yhtään hänen vaihettaan.

Ruokamaistelut ovat osa uutta vaihettamme. Olen melkein pettynyt, että ensimmäisten irvistelyiden jälkeen soseet menevät nyt innolla alas. Toivon että pikkukaveri jarruttaisi edes vähän kehittymisessään. Ei hänellä ole mikään kiire kehittyä, ainakaan omasta mielestäni. Toisaalta, sydän pakahtuu aivan uudella tavalla nyt kun näen pikkumiehen selkeästi osoittavan tykkäävänsä minusta ja isästään. On aivan uudenlaista kokea nyt vastarakkautta kuukausien rakastamisen jälkeen. Tuntea pienten käsien kietoutuvan kaulan ympärille, tuntea pienen vauvanpään painuvan rinnalle, nähdä ja kuulla hymyt ja naurut joita kirpoaa suukotellessani hänen pellavapäätä. Miltä tuntuukaan kuulla hätäinen "äi-äi!" ja nähdä käsien kurottelevan minua kohti. Nyt pieni halaa takaisin. Mutta rakastaisin minä häntä aina vaikkei halaisikaan.

Kaipa siinä on jokin tasapaino, saamisessa ja menettämisessä. Nyt kun saan nauttia hänen halauksistaan päivisin olen menettänyt hänet öisin. Oma päätöksemmehän se oli tosin siirtää pikkumies nukkumaan yksin omaan huoneeseensa. Se on vain järkevää nyt kun hän häiriintyy niin helposti valoista (luen iltaisin) ja pienistä meluista. Olisin vain pikkuriikkisen toivonut siirron olevan vaikeampaa. Mutta ei, omassa huoneessa nukutaan tyytyväisenä yöt ja päiväunet. Onneksi hän sentään tulee vielä aamulla pariksi tunniksi kainaloon syömään ja nukkumaan. Tälläkin hetkellä kun kirjoitan tätä tekstiä nukkuu hän omassa pinnasängyssään pupu kainalossa. Äitiä ja isää ei enää ikävöidä, mutta ilman pupua ei voi nukahtaa. Olisi pitänyt ostaa vara-pupu.

Viime aikoina olen lukenut paljon kasvatuksesta (yllättäin) ja miettinyt omia ajatuksiani pikkumiehen kasvatuksesta. Luulen että mieheni kanssa olemme aika samoilla sävelillä liikkeellä. Luulen, että nykymittapuulla tulemme olemaan aika suojelevia vanhempia. Itse esimerkiksi haluaisin pysyä tiukasti kiinni elokuvien ja pelien ikärajoista, ja suhtaudun hyvin kriittisesti siihen mikä on lapsille sopivaa kuvastoa. Ei pelkääminen ja painajaiset oikeasti lasta paranna, ainakaan minun mielestäni. Pieni lapsi on suojaton visuaalista informaatiota vastaan. Kirjoja ja satuja en sen sijaan halua rajoittaa koskaan. Pelottavatkin sadut on lapsen helpompi ymmärtää, sillä hän luo itse mielellään omalle  kehitysvaiheelle sopivat mielikuvat tarinaa tukemaan. Tekstit opettavat pehmeämmin ihmistä kuin kuvat. Joten rajattomasti tarinoita haluan pikkukeisarille antaa. Mutta muuta mediaa haluan vielä lykätä niin pitkälle kuin vain voi.

Lastenkasvatusoppaita lukiessani (koska minä tutustun asioihin aina kirjojen kautta) on kyllä tullut mieleen, että aikamoista heiluriliikettä siinäkin tapahtuu. Välillä uskotaan kuriin, välillä lempeään ohjaamiseen, sitten taas tehokkaisiin rutiineihin, sitten taas lapsen omatahtisuuteen. Nyt lapsentahtisuutta on painotettu paljon ja olemmekin sillä pärjäilleet hyvin tähän mennessä. Epäilen kuitenkin, että heiluri on taas menossa toiseen suuntaan näiden Supernanny-ohjelmien ja oppaiden myötä. Paljon kuitenkin kasvatusperiaatteista ja kurin tarpeesta ratkaisee kuitenkin lapsi itse. Saa nähdä millainen meidän pojusta kasvaa. Millainen on minun ja mieheni perintö?

Äitini antoi minulle lahjaksi oman päiväkirjansa minun vauva-ajoilta. Lahja on ihana ja kirjaa on hauska lueskella. Kohta johon itse olen kirjoittanut noin kymmenvuotiaana surettaa minua kuitenkin. En omasta mielestäni tuolloin tehnyt muuta kuin informoin sen hetkisestä tilanteesta, mutta nyt aikuisena teksti vaikuttaa minusta tahdittomalta. Mutta sellaisia ne tenavat kai on, naiiveja ja tahdittomia. Mutta muutoin kirja on ihana ja kiehtova. Olen monesti introspektiivisenä ihmisenä pohtinut omaa kasvuani ja kehitystäni ihmisenä. Kuka minä olen? Joskus identiteetti tuntuu olevan aivan hukassa ja oma ydin mysteeri jota en osaa itsekään ratkaista. Tuntuu kuin se henkinen ankkuri joka sitoisi minuuden paikoilleen on puuttunut. Mutta, mitä minä näenkään äitini päiväkirjassa? En tuntematonta vauvaa, joka olisi minulle yhtä outo kuin kuka muu tahansa vauva. Ehkä olen vain vuoden ikäinen monissa äitini merkinnöissä, mutta se olen selkeästi MINÄ. Hädin tuskin taaperoikäisenä minä olen lukenut (katsellut kuvia) kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Minä olen rakastanut kylpemistä. Minä olen siivonnut ja huolehtinut hyvin tarkasti tavaroideni järjestyksestä. Minä olen katsellut paljon ikkunasta ulos ja ihmetellyt maailmaa. Jokainen merkintä kertoo aivan selkeästi minusta, eikä vain jostain vauvasta. Minä olen edelleen aivan tismalleen tuo henkilö. Ehkä oman minuuden ytimen ei tarvitse olla mitään sen kummempaa kuin rakkaus kirjoihin, kylpemiseen, järjestykseen ja tapa tarkkailla maailmaa mieluumin kuin osallistua siihen. Kuinka outoa nyt 30-vuotiaana huomata, että ei olekaan hukassa, vaan loppujen lopuksi ihan sama ihminen kuin kauan sitten. Ja ihan lohduttavaakin, sillä koliikkia lukuunottamatta en kai ollut aivan kamala lapsi.

Millainenhan pikkumiehestäni tulee?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti