torstai 17. lokakuuta 2013

Hopeisen syksyn viimeiset päivät


Syksy on kääntynyt kohta kohti talvea. Kuuman kultainen kesä meni ohi silmänräpäyksessä. Samalla se tuntui kuitenkin kestäneen ikuisuuden, koska muistoja kertyi sydän ja mieli täyteen. Joitain aikoja elämästä muistaa aina ja luulen, että tämä kesä kuuluu niihin aikoihin. On suuri suru ettei Juliuksen syntymän päivään voi enää koskaan palata, mutta ainakin on kirkkaat muistot lohtuna, sekä ihana kasvava pikkupoika. Kummallista kuinka kamala ja ihana yksi päivä voi samaan aikaan olla. Itkin jo sairaalassa etteivät nuo päivät palaa enää koskaan. Tiesin jo tuolloin, että tulisin kaipaamaan noita toukokuisia päiviä.

Kuvia tietenkin on myös otettu roppakaupalla ja muitakin mementoja keräilty matkan varrelta. Yritämme kuitenkin kovasti elää ja kokea hetket, emmekä vain ikuistaa niitä, joten ei harmita ettei jokainen hymy ole tallentunut filmille.

Tai torkut...
Pojun pyörähtäessä vatsalleen ensimmäisiä kertoja oli kesä jo auttamatta ohi. Kuuma ja kirkas kesä jonka muistamme aina mieheni kanssa poikamme omana kesänä. Muistan aina mitä kirjoja luin öisin valvoessa, mitä sarjoja katsoin poika sylissä. Muistan tuoksut ja kirkkaan sinisen taivaan. Muistan lehtipuiden vihreän helinän ikkunan takana kun tuuli puhalsi. Muistan ensimmäiset yhteiset aamut oman perheen kanssa.

Ja karvaveljen vierailut! Ukko kuvassa. Siis koira...
Kesä on vaihtunut syksyyn ja on ollut aika palata maailmaan, ainakin silloin tällöin. Sinisen kultainen kesä muuntui hopeisen keltaiseksi syksyksi. Viime kuussa ryhdyin työstämään maisterintyötä ja aloitin luennot, siitähän jo viimeksi mainitsinkin. Ei mitään kovin vaativaa, pari taidehistorian kurssia vain. Ihmetyttää miksi en aikaisemmin ole opiskellut taidehistoriaa. Miten helppoa, miten innostavaa jokin voi olla? Useimmat aineet mitä olen läpikäynyt ovat hankalia ja haastavia, sekä vaativat jatkuvaa ponnistelua. Ehkä juuri siksi niitä olenkin valinnut. Jotain oman mukavuusalueen ulkopuolella, ehkä vain osoittaakseni, että heikommasta koulutustaustastani huolimatta osaan minäkin ja kykenen oppimaan siinä missä muutkin. Ehkä myös siksi ettei epäonnistuminen kirpaise niin paljoa kun valmiiksi on jo huonot kortit kädessä. Mutta taidehistoria on kuin hengittämistä! Niin luontevaa ja miellyttävää. Jos se tulee menemään huonosti niin ei voi kuin katsoa peiliin.

Kevyt kattaus yliopistoelämää siis edessä täksi lukuvuodeksi. Kaipuu kotia on kamala, vaikka poissa olisin vain pari tuntia. Ehkä käyn maailmassa silloin tällöin, mutta vielä en halua viipyä kauaa poissa omasta pesästä.

Palasin myös Teknopalatsille ja olen aloitellut kohtuullisen varovaisesti sisäpyöräilemällä ja kehonhuoltotunneilla. Onnistuinpa kuitenkin bodybalancesta saamaan paikat kipeäksi, saavutus se sekin! Huolettaa tunnilla kuitenkin vatsalihasten teko ja kiertoliikkeet. Jos meikäläiseltäkin löytyy eronneet vatsalihakset niin noista liikkeistä ei ole kuin haittaa vielä, mutta eipä sitä osaa oikein tumput suorinakaan seistä. Hitaat joogatunnit tuntuvat siinä mielessä bodybalancea paremmilta. Voi kun tietäisi varmasti missä kunnossa tuo torso on.

Sisäpyöräily on sujunut melkein entiseen malliin. Toki hengästyttää enemmän kuin viime keväänä, mutta kaiken kaikkiaan hyvin on mennyt. Sykkeet pysyy kuosissa ja tunnin jälkeen on virkistynyt olo. Harmi vain kun kengät alkavat vedellä viimeisiään. Jalkapohjien kipeytyminen ei paranna suoristusta millään, mutta minkäs teet kun kengät maksaa. Bodypump palaa aikatauluun sitten taas kun hapenottokyky on parantunut ja kalenterissa on viikko aikaa toipumiselle ekasta kerrasta...

__________________________________________________________________

Pikkumiehen ensimmäinen vauva-aika vastasyntyneenä oli ihmeellistä aikaa. Molemminpuolista tutustumista ja varovaista maailman ihmettelyä, sekä helteessä hikoilua. Pojun toinen vauva-aika sylivauvana alkoi nimen virallistuessa ja lehtien kellastuessa. Iättömästä ja varovaisesta olennosta kuoriutui esille utelias pikkuveijari joka hymyili ja nauroi, vaikka tuulet puhalsivat jo viilenneinä. Nyt hopeisen syksyn kääntyessä kohti valkoista talvea alkaa kolmas vauva-aika. Luonto on armottomasti muistuttanut minua, että pieni kasvaa.


Pienen pieni hampaanalku pilkistää punaisesta ikenestä. Välillä se peittyy turvonneeseen ikeneen, mutta se se on. Huomasimme sen eilen, 16.10. Tiedän, että kuulostaa vallan hassulta, mutta hampaan havaitseminen pääsi minulla samaan kategoriaan raskaustestin plussauksen, ensimmäisen ultran ja ensimmäisen parkauksen kanssa. Yhtä suurta iloa ja hämmästystä, sikin sokin.

Poju on nyt vähän päälle 4-kuukautinen. Pituutta oli viime neuvolakäynnillä yli 66 senttiä, painoa yli 7 kiloa. Vatsalleen pyörähdetään nyt ilman ongelmia, näppäimistön hakkaaminen on ihanan parasta maailmassa ja kylvystä ei tultaisi millään pois. Ja nyt suussa on pieni hampaanalku. Vastahan sinä olit minun pieni käärö joka katseli maailmaa suurilla, arvoituksellisilla silmillään. Nyt olet iloinen suuri-pieni poika joka et malta pysyä paikallaan, etkä varsinkaan hiljaa. Maailmassa on liian paljon naurettavaa ja ihmeteltävää. Siinä saatat olla oikeassa pieni keisarini.


P.S  Ilmeisesti poika on luovuttanut kommunikoimasta koherentein tavuin ja siirtynyt kokonaan kujertamaan ja dubsteppaamaan.