lauantai 21. syyskuuta 2013

Neljä suurta kuukautta

Tänään pikkukeisari on 4-kuukautinen. Samaan aikaan hän näyttää niin pieneltä ja niin suurelta. On vaikea uskoa, että hän on yli puolet painavampi kuin syntyessään ja reilusti pidempi. Muutosta on hankala huomata, ainakin ulkonäön suhteen. Minulle hän tulee aina olemaan oma pieni höyhen.


Suurimmat muutokset ovatkin enemmän henkistä ja persoonallista laatua. Sama kaveri hän on kuin syntyessään, mutta nyt tuntuu kuin hän hitaasti avautuisi, kerros kerrokselta. Vastasyntynyt on arvoituksellinen olento joka katselee maailmaa nuorenvanhoilla suurilla silmillään, kurkkii ympäristöään turvallisen suojakuoren takaa. Tavallaan hän näkee meidät koko ajan, mutta me emme näe häntä samalla tavoin. Niin paljon on piilossa noiden suurten, tarkkaavien sinisten silmien takana. Päivä päivältä vauva kuitenkin tulee enemmän esille piilostaan, antaa itsensä pilkahdella suojakuorensa takaa yhä useammin. Se todella tuntuu siltä kuin katselisi kukan hitaasti puhkeavan kukoistukseen, tai aamun sarastavan horisontissa.

Ujot kädet eivät ole enää niin ujot ja asioihin tartutaan innolla. Hymyä ei enää kainostella ja naurua riittää. Ennen niin hiljainen katse ei enää ole niin hiljainen, vaan seuraa, vaatii ja kyselee. Ylös on kamala kiire. Tätä menoa meidän vauvalla on kulmakunnan kovimmat vatsalihakset kun istumaan on päästävä, vaikka keho ei vielä kykene. Tuettuna sylissä istuen onkin Juliuksen mielestä kaikista paras olla, ja siinä kaveri viettääkin tyytyväisenä varmaan suurimman osan hereilläoloajastaan. Isän sylissä ihmetellään StarcraftII-videoita ja mitä muuta kummaa, äitin sylissä kuunnellaan musiikkia ja tanssitaan. Pikkumies ei vielä ole kovin vaativa musiikin suhteen. Mukava on heilua niin ZZ Topin kuin Nicki Minajin tahtiin, kunhan vain musiikkia kuuluu niin ollaan tyytyväisiä. Miten ihmeessä kahdelle näin epämusikaaliselle ihmiselle tuli tällainen lapsi?

Päiväunet eivät edelleenkään ole kovin kummoiset. Yön 12 tunnin unet näemmä riittävät antamaan energiaa. Yhdet unet otetaan joka päivä, mutta ne saattavat olla mitä tahansa 15 minuutin ja kahden tunnin väliltä. Jos nukkuminen kuitenkin poikaa kiinnostaa niin pinnasänkyyn uinahdetaan yleensä omin neuvoin sen kummemmin nukuttamatta. Joskus päivällä hyvin väsyneenä saatetaan kaivata unikaveria päiväunille. Ymmärtäähän tuon, toisen lämpimään syliin on itsestäkin niin mukava nukahtaa.

Ja ei, ulosnukuttaminen ei ole toiminut maagisena ratkaisuna päiväuniin. Vaunuihin eikä ulos ei nukahdeta sen kummemmin kuin sisällekään. Mitään eroa tai ihmeitä tekevää taikaa ei tässä ulkona nukuttamisessa olla havaittu. Tuo ulosnukuttaminen taitaa muutenkin olla perua niiltä ajoilta kun taloissa oli vielä takka ja/tai puuliesi jolloin sisäilma oli laadultaan huonompaa kuin ulkoilma. Ei sillä nykyisin siis pitäisi olla sen kummempaa terveydellistä vaikutusta. Jotkut vauvat vain tykkää nukkua ulkosalla, jotkut ei. Julius nyt ei vain näytä kamalasti piittaavan suuntaan tai toiseen. Pinnasänkyyn sitä yleensä nykyisin nukahdetaan silloin kun väsyttää.

Tutti ei näytä olevan (enää) kamalan tärkeä. Joskus pari kuukautta sitten tutista näytti olevan apua rauhoittumisessa, mutta nyt se yleensä lentää suusta saman tien kuin sen sinne laittaa. Poikkeuksena heti syömisen jälkeen ja nukahtaessa tuttia on mukava imeä. Ihan hyvä näin, toivottavasti jatkuu samalla tavoin. Helppoahan se meille vain on jos poju itse vähentää tutin käyttöä ajan myötä.

Sylissä siis vietetään paljon hereilläoloajasta. Jos ei olla sylissä kuuntelemassa musiikkia, leikkimässä tai muuten seuraamassa kiinnostuneena maailmaa niin pyöritään lattialla viltin päällä ihmettelemässä omaa kehoa ja leluja. Pyörähtämistä harjoitellaan edelleen, mutta vatsalleen osuminen on edelleen sattumankauppaa. Muuten kyllä onnistutaan liikkumaan joka suuntaan. Nukkuminen hoituu tosiaan pääosin pinnasängyssä, aamulla otetaan kainaloon nukkumaan vielä pariksi tunniksi.

Ääntä pikkukaverista lähtee myös. Naurun ja itkun lisäksi repertuaari koostuu jos jonkinmoisista kiljahduksista ja luontoäänistä. Kai se on normaalia, että vauva kujertaa kuin pulu. Eniten ääntä lähtee vaipan- ja vaatteidenvaihdon yhteydessä, sekä kylpiessä. Molemmat ovat pojan lempipuuhia. Vaatteidenvaihto erityisesti. Mikään ei tunnu niin kivalta kuin vaatteiden vetäminen pään yli. Kylvyssä myös loiskitaan sydämen kyllyydestä.

Hahah, jes kylpyyn!
Loiskisloiskis
Pentele kun on kylmä

Syömisestä on tullut aikamoista räpimistä sen jälkeen kun poju on huomannut kätensä ja sen että niillä voi tarttua asioihin. Kovasti yritetään auttaa kun tuttipullolla syötetään, harmillisesti vain suunta ja voima ovat vielä aika hukassa. Puolet ajasta saa tapella pieniä käsiä vastaan jotka yrittävät ohjata tuttipulloa suuhun tai pois. "Minä itse"-mentaliteettia jo nyt? Imettäminen sujuu onneksi hyvin ja rinnalla ei yleensä turhia tempoilla.

Perin arvoituksellisesta pienestä vauvasta on kuoriutunut hymyilevä ja kovasti kommunikoiva vähän isompi vauva. Vieraita ujostellaan usein, mutta eivätpä vanhemmatkaan seurapiirileijonia ole niin mitäs tuosta. Enemmän huumaavan taivaallisia vauvanhymyjä meille.

_______________________________________________________________________


Entäs se minä sitten? Aina vain parempaa kuuluu sanoisin. Raskaus ja leikkaus tuntuivat vanhentavat kehoa kertarytinällä, mutta ilokseni olen huomannut raihnaisuuden vähenevän päivä päivältä. Pikkuhiljaa alkaa tuntua enemmän omalta itseltäni. Mies hankki häälahjaksi minulle hieronta-ajan ja jo se kuositti mieltä ja kehoa kuntoon. Vartalo on tuntunut jonkun aikaa kuin ylitäytelty talolta, jossa ei voi kääntyä kolhimatta polviaan johonkin huonekaluun. Kaikki on ollut kömpelöä, kireää ja kipeää, mutta nyt pikkuhiljaa sitä on taas notkistunut ja hieronta palautti mukavasti selkää kuntoon.

Myös liikunnan aloittaminen taas auttaa varmasti kohentamaan olotilaa. Tämä kokemus onkin auttanut minua ymmärtämään paremmin syitä siihen miksi haluan liikkua ja mitä haluan liikunnalta. Yleensähän syiksi mainitaan esimerkiksi parempi ulkonäkö ja kunto. Mikäs siinä, kukapa vastaan hangoittelisi jos noita ominaisuuksia tulee liikunnan myötä. Itse kaipaan kuitenkin sitä liikkumisen iloa ja keveyttä mitä koki lapsena. Juu enhän minä mikään ulkoileva ja erityisen liikunnallinen lapsi ollut, päinvastoin. Mutta jopa lukutoukkana lapsena liikkuminen oli vaivatonta ja kevyttä. Hyppynarulla hyppiminen ei ollut liikuntasuoritus. Varpaiden koskettaminen ei ollut saavutus. Kehossa oli kotonaan. Varttumisesta huolimatta haluaisin saavuttaa ainakin osan tuosta ruumiillisesta vapaudesta vielä ja tunteen siitä, että on sinut kehonsa kanssa. Keho ei ollut lapsena koskaan este hauskoille asioille. Onneksi salilla ja ryhmäliikunnoissa on hauskaa.

Eli ihan hyvin menee. Syksyn alkaessa rutiinitkin ovat palailleet. Muutama luento ja gradutyöskentely pitää tasapainon elämässä etten aivan mökkiydy. Kotona on kuitenkin tällä hetkellä kaikki mikä on tärkeää, oma perhe, vaaleanpunaisen pörröinen maailma johon kääriytyä. Tuntuu siltä, että enköhän minä tähän pysty ihan hyvin, äitinä olemiseen. On kätevää että vauva itse opettaa paljon siitä miten vauvaa hoidetaan. Aukkopaikat tiedoissa täyttää hyvin neuvolan erinomainen terveydenhoitaja joka on samalla aallonpituudella kanssamme vauvanhoidosta. Onhan sitä toki hämmennystä ja muutoksia elämään tullut. Aikatauluja joutuu miettimään tarkemmin kuin ennen ja Julius tulee ensimmäisenä kaikissa pohdinnoissa. Muiden vauvat kiinnostavat aivan erillä tavoin kuin ennen oman lapsen saamista (eli ennen ei ollenkaan).

Jonkinlainen yksityisyys omaan kehoon on kadonnut ja se on hieman järkyttänyt. Jo raskaana ollessa ihmiset taputtelivat vatsaa kohtuullisen kursailematta, eikä se minua niin paljoa haitannut, mutta netti on kyllä pullollaan asiasta kiukustuneita äitejä. Ymmärränhän minä sen, onhan se omituista että yhtäkkiä tuntemattomatkin koskettavat. Minua se ei kuitenkaan haitannut sinänsä. Enpä kuitenkaan arvannut, että lapsen tultua maailmaan rinnoistani tulisi vapaata riistaa. Ei, ei niihin sentään kukaan koske tuosta vain (paitsi sairaalassa), mutta puheenaiheena ne ovat nyt ilmeisesti ihan arkista ruokapöytäkeskustelukamaa. Jepjep, kyllähän minä tiedän, että rinnat ja imetys ovat luonnollisia asioita, mutta on se nyt aika iso hyppäys kun hyvin intiimi asia on yhtäkkiä kaikkien asia ja jutunjuuri. Ymmärränhän minä kyllä sen, etteivät ne minun kehonosat ihmisiä kiinnosta, vaan pojan syöminen ja kasvaminen tietenkin. En vain totu millään siihen, että tutut ja tuntemattomat yhtäkkiä muina miehinä puhuvat rinnoistani. Onko ne isot vai pienet, pinkeät vai pehmeät, kuinka usein poika on rinnalla, onko sattunut, onko rinnat pysyneet terveenä. Morjestarallaa, mitenkäs rintasi voivat tänään?

Olen vitsaillut miehelleni, että tasapuolisuuden vuoksi ihmisten pitäisi kysyä mitä hänen kiveksilleen kuuluu aina silloin tällöin. Älkää käsittäkö sinänsä väärin, minusta rinnat ovat nimenomaan imetystä varten ja koko homma on maailman luonnollisin asia. Mielestäni imettävät äidit saavat kuulua julkisille paikoille ja sillä sipuli. Mutta on se kuitenkin henkilökohtaisesti ja käytännössä iso muutos kun tabuaihe on yhtäkkiä tapetilla tähän tapaan. Siinä tuntuu olo alastomalta ihan erillä tavoin kuin puistossa imettäessä. Oman kehon toiminta on kuitenkin jotain mistä ei yleensä keskustella, eikä sitä tavallisesti väkisin vedetä esille vaikka itse mieluiten vaihtaisi jo aihetta.

On se äitinä uutuudenkummallista joskus olla. Mitähän seuraavaksi?

maanantai 2. syyskuuta 2013

Syksyiset sydämet

Monta tekstinraakiletta odottelee vielä kunnollista kirjoittamista, mutta jos tässä pikaisesti joitain kuulumisia kertoilisi.

Kaunis elokuu on ohitse ja syksy on alkanut. Olo on tarmokas ja hyvää mieltä tuo tuttujen nettikirjoittelut jotka myös uhkuvat energiaa ja iloa. Myönnän jakavani nämä tunteet, tulevaa syksyä ja loppuvuotta odottaa ilolla, joskin Italian-ikävä on suuri. Tasan vuosi sitten matkasimme mieheni kanssa Toscanaan kahdeksi viikoksi. Mutta syysiloa ei pieni sentimentaalisuus voi pilata, kaukokaipuu vain antaa omaa makua viileän hopeisiin päiviin.

Vuosi sitten menimme myös naimisiin, kuinkas muutenkaan. Vietimme lauantaina hääpäiväämme ja äitini tuli siksi aikaa lapsenvahdiksi. Emme ole olleet pojasta erossa vielä kertaakaan, joten ikävä oli kova, vaikka sitä kestikin vain muutama tunti. Hääpäivä sinänsä oli ihana. Oli ilo huomata, että oma kihlasormuskin taas mahtuu sormeen. Piristävää. Oli ihanaa viettää koko päivä kahdestaan rakkaan kanssa. Kävimme elokuvissa (summanmutikassa valittu Varjojen kaupungit), kiertelimme kaupungilla, ihmettelimme ruusutaideteosta ja kävimme syömässä Puistolassa. Lopulta keskiyön lähetessä ikävä alkoi olla liian kova. Äitini oli kyllä sanonut, ettei mitään kiirettä takaisin olisi, mutta kaipasimme molemmat pientä nyyttiämme. Kotona poju olikin nukahtanut juuri pinnasänkyyn joten meni seuraavaan aamuun ennenkuin sain hänet taas syliin. Kumma kuinka näihin pikkuihmisiin on niin helppo langeta. Eipä sitä varsinaisesti kaipaa "omaa aikaa" yhtään. Perheen kanssa oleminen on omaa aikaa. Omasta puolestani taitaa riittää, että salille ja luennolle pääsee joskus.

Pikkumies on muutenkin alkanut vetelemään niin pitkiä yöunia, että koko koti on rauhoittunut omaan verkkaiseen rytmiin. Harmillisesti vastike taitaa kipristellä sen verran vatsaa, että loppuillasta tulee joskus itkettyä vähän aikaa. Väsymykselläkin on tietenkin vaikutusta. Kyllä sen kuulee kun poju on liian väsynyt ja kaikki ottaa päähän. Kaiken kaikkiaan kaikki on kuitenkin solahtanut kulkemaan omia uomiaan pitkin. Ehtii taas lukea ja suunnitella tulevaa, porukalla voi tehdä rauhassa kaiken näköistä yhdessä ja yöunet ovat jälleen taas ihan normaalit.

Mutta saapa nähdä miten huominen menee kun neuvolassa pistetään ensimmäiset rokotukset. Voi että, jos vain voisin ottaa ne pikkuisen puolesta, mutta eipä se taida valitettavasti niin toimia.

Asiasta toiseen, pääsinpä taas pitkästä aikaa salille. Valitsin pitkän mietinnän jälkeen tutun ohjaajan Hot Yogan. Tiesin kyseisen ohjaajan ohjaavan tarpeeksi verkkaiseen tahtiin, että ehdin tunnustella kehossa mikä toimii ja mikä ei. Hyvin tuo tuntui sujuvankin, mitä nyt tuskastui takapakkiin mitä on tullut lomalla ollessa. Pää sanoo että johonkin asentoon tulisi venyä, mutta keho pistää vastaan. Tasapainokin on kadonnut jonnekin huitsin nevadaan. Seuraavana aamuna arpea aristi vähän, mutta muuten tuntui paremmalta kuin pitkään aikaan. Loppuraskaus, leikkaushaava ja imetys ovat jäykistäneet selän aivan onnettomaan kuntoon, joten liikkuminen tulee varmasti tarpeeseen. Mistä tulikin mieleeni, että mies jatkaa taas täydellisten lahjojen kimaraa. Tulee ihan paha mieli kun itse on niin huono keksimään lahjoja ja hän ei koskaan halua mitään! Minä taas sain häälahjaksi hieronta-ajan keskiviikoksi. Tervetullutta, todellakin. Ja aivan liian hemmottelevaa, en ikänä ole raaskinut käydä hierojalla (tai kosmetologilla. Kampaaja-aikakin on aika tiukassa). Ei sitä edes blogissa kehtaa kertoa ja ylistää täysmittaisesti kuinka minä rakastan tuota miestä, tulisi sen verran yksityistä ja imelää tekstiä. Ja alla oleva pikkumies rakastaa myös isäänsä. Ilman tuota pitkää miestä joka röyhtäyttää, ruokkii ja vaihtaa vaipat ei täällä pärjäisi kukaan. Kuinkahan monta kilometriä hän on jo kävellyt poju sylissä yösydännä tuossa keittiön ja olkkarin välillä kun pienen pieni kärsii vatsakivuista? Kyllä isi on paras, pikkumieskin sen tietää.