keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Kahden kuun kuvia

Sitä on tullut synnyttyä...

Oltua paljon isän sylissä alusta asti...
Ihmetelty ensimmäisinä kotipäivinä kaikkea...
Nukuttu sylissä paljon...
Kokeiltu ison pojan vaatteita...
Ja aivan liian suuria lakkeja...
Opeteltu tarttumaan asioihin...
Syöty Kallea mielellään...
 
Hämmästelty kamerakännykkää...
Ja tutkittu maailmaa innokkaasti


sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Nyt jo naurattaa

Kuten huomaatte, nyt meillä jo naureskellaan. Uusi hieno sininen kesäasu on lahja ystävältämme joka miehensä kanssa kävi perjantaina meillä kahvilla.

Kivahan se on tavata eka kertaa vauvan maailman tulon jälkeen supertyylikäs ystävä, kun itsellä on tukka pystyssä, hikeä ja maitoa vaatteissa ja koti siivottuna ties milloin viimeksi. No mutta, kuuluu asiaan käsittääkseni. Kuten minulle eräs äiti jo aikoinaan neuvoi vauva-ajasta, "jos käsivarressasi on suklaata, älä nuolaise. Se ei ole suklaata." Ei ole niin justiinsa juuri nyt. Mutta katsokaas pikku päivänsädettä ja hänen uutta pukua!




Näinkin meillä ihmetellään maailmaa.


Pikkumies on nyt kaksi kuukautta vanha ja jännityksellä täällä seurataan kaikkia muutoksia. Nyt kädet ovat kiinnostaneet kaveria paljon. Mieluiten niitä molempia yritetään tunkea suuhun. Tämän lisäksi nyt myös kokeillaan kiinnostuneena kaikenlaisia uusia tekstuureja ja tartutaan asioihin. Uskokaa pois lapsettomat, nyt ollaan jännän äärellä kun pehmoleluun tarttumalla tartutaan ja viedään se suuhun asti.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Keskeneräinen projekti no. 6: Judith Butler ja arkeologien ammatti-identiteetti

Tässäpä taas yksi projekti kesken, mistä lie liikkeelle lähtenyt. Taisin miettiä joskus mikä olisi yltiöhuuhaamaisin humanistitutkimus mitä keksiä saattaa ja tulin siihen lopputulokseen, että soveltaisin Judith Butlerin seksuaaliperformanssiteoriaa arkeologin ammatti-identiteetin tarkasteluun. Hetken mietittyäni asiaa huomasin, että kyllähän tuo itseasiassa ihan hupaisan mielenkiintoinen aihe olisi ja muotoilin joutaessani siihen pienen alustuksen. Asia jäi kypsymään mieleeni ja kehittelin sitä välillä eteenpäinkin.

Antropologiasta peräisin olevana humanistina miellän itseni aina arkeologian oppiaineessamme hieman ulkopuoliseksi*. Sitäpaitsi juuri ulkopuolisen tarkastelijan olemus tuntuu omimmalta ja viehätti antropologiassa aikoinaan. Olen aina ollut näkevinäni hierarkkioita, ryhmäidentiteettejä ja heimoistumista kaikkialla. Tästä lähtökohdasta katsoen tietenkin yliopistollakin näitä näen.

Arkeologiaan syvemmälle eksyessäni kaiken tyylinen ylimääräinen sälä ja aktiviteetti oppi- ja tieteenalan ympärillä alkoi kiinnostamaan. Olin näkevinäni heimoistumista ja sen merkkejä kaikkialla, taas vaihteeksi.

Judith Butlerin ajatukset performanssista, dynaamisesta ja kehittyvästä esityksestä identiteetin rakentajana saattaa mielestäni jopa toimia muussakin kuin sukupuolisessa ja seksuaalisessa mielessä, kuten ammatti-identiteetin kehittymisen ymmärtämisessä. Joten miksipä ei sitten ihmettelisi arkeologeja tässä mielessä.

Tämän asian suhteen olen jopa pistänyt hieman tikkua ristiin ja muotoillut ajatusta, sekä tekstiä pitemmällekin. Teoria ja hypoteesi löytyy, sekä kohtuullisen paljon ns. osallistuvaa havainnointia. Ajattelin keskittyä nimenomaan materiaalisten representaatioiden analysointiin, mutta tarvitsisin ehdottomasti lisää tietoja, erityisesti kuvallista antia arkeologeilta eri ammattivaiheissa. Yksi sähköposti listoille, yksi vain, sen se vaatisi.

Mjoo...

Ja onhan antropologiassa pitkät perinteet osallistuvan havainnoinnin puolesta. Tässähän toteutetaan vain jaloa perinnettä tätä tutkimusta ajatellen. Vaihdoin sentään arkeologiaan, siinäpä gone native jos jotain. Hitsi vie, menin arkeologian opiskelijan kanssa naimisiinkin. Jos tämä ei ole osallistuvaa ja kulttuurin sisältä tapahtuvaa havainnointia, niin en tiedä mikä on.

*Ulkopuolisuus on tosin maailman epäuniikein olotila. Kaikki sen jakavat, vaikka kuvittelevat olevansa ainoat näissä fiiliksissä.Hieman emohtava mielentila.


Pieni suuri itku

Pikkukeisarilla oli vähän itkuinen yö pitkästä aikaa. Yöitku ei ole ollut vähään aikaan ongelma, mutta perin virkeä kaveri on kuitenkin yöaikaan. Voisi jopa sanoa, että vuorokausirytmi pikkukaverilta löytyy. Päivällä nukutaan, yöllä valvotaan. No kahden yökyöpelin jälkeläinen...

Ehkä tuo rytmi tuosta vielä joskus muuttuu, mutta jos minun sukuun on yhtään tullut niin vähän on toivoa. Meikäläisillä tuppaa olemaan sisäinen kello lähempänä 30 tuntia kuin 24 tuntia ja nukahtaminen turkasen hankalaa. Mutta eihän tuota pikkukaverin taipumuksia tiedä vasta kuin monen, monen vuoden päästä. Mutta nyt kyllä kukutaan yöt mielellään pystyssä.

Ei nukuta ei
Ei valvominen haittaa, mutta joku aika sitten yöt sisälsivät säännöllisen neljän tunnin itkuhuudon kahdesta aamukuuteen. Tästä päästiin eroon jättämällä minun ruokavaliostani muutama ainesosa pois ja tottavie. Erehdyin eilen nauttimaan kananmunaa ja sieltä se itkuhuuto tuli taas. Omituista, mutta niinpä se vain näyttää olevan.

Itkuhuuto on pojan itkuista kaikista rankinta, sillä sille ei voi mitään. Kaikkiin muihin kähinöihin ja itkuihin voimme me vanhempina tarjota apua, oli se sitten vaipanvaihtoa, syöttämistä tai syliä. Tuntuu ihanalta kun voi parantaa noin pienen ja hauraan olennon elämää. Kirjaimellisesti puhaltaa harmit pois ja pyyhkiä kyyneleet. Itkuhuuto särkee sen sijaan sydämen. Se avuttomuuden ja hädän tunne itsellä on sietämätön, mutta muuta ei voi tehdä kuin pysyä rauhallisena ja lohduttaa pientä yön sylissä. Jos muuta ei voi tarjota, niin ainakin oman lämmön ja äänen, että pieni tietää ettei ole yksin vatsakipuineen.

Joskus itku jää päälle. Muistan kuinka pienenä lapsena itkukohtaukset olivat kamalia ja mahdottomia lopettaa. Ensin sitä itki jostain varsinaisesta syystä, mutta sitten itku ja paha olo muuttuivat kuin omaksi olennokseen joka raivosi sisällä. Itkua ja huutoa ei vain pystynyt lopettamaan, eikä sitä kyennyt rauhoittumaan millään. Aikuiset sanoivat, että itsehillintä ei ollut vielä kehittynyt, mutta tuntui ettei se itsestä ollut kiinni. Paha oli valtava myrskyävä hirviö sisällä ja itse oli avuton lapsi sen armoilla. Kuin pieni jolla vihaisen meren armoilla. Itku pyyhki ylitse kuin aallot joita ei pystynyt vastustamaan. Yhä uudelleen oma pieni keho tärisi huudosta, mutta se ei koskaan tuntunut omalta ääneltä. Se kumpusi jostain muualta, syvältä oman kehon sisästä, mutta oli vieras ja pelottava. Sitä oli aivan yhtä paljon huudon ja itkun armoilla kuin muutkin. Rauhoittuminen oli mahdollista vasta kuin jokin asia katkaisi sen mahtavan raivon.

Pikkukaverin kohdallakin on täytynyt joskus vain odottaa, että itku on menettänyt pahimman mahtinsa. On surkeaa katsoa sivusta kun jokin niin pieni ja heiveröinen kamppailee suurta tuskaa vasten. Paljon ei voi tehdä kuin hieroa, helliä ja hoivata.

Oikealla hetkellä annettu tutti tai muu lohduke saattaa lopulta olla se pieni miekka hirviötä vastaan joka lopulta sen kukistaa. Pienokainen on voittanut lohikäärmeen ja voi vihdoin nukahtaa isän tai äidin syliin.

Isän olkapää on usein paras paikka rauhoittua ja itkeä paha pois
Vielä vähän...
Voitto! Ja Höyhensaaret kutsuvat...

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Keskeneräinen projekti no. 5: Puut ja maaginen maailmankuva - Mitä kasvit kertovat kasvupaikastaan?

Pikainen muistiinpano oikeastaan aiheesta. Katselin tuossa puutarhaetsiviä* ja mies huomautti ohimennen, että olisi jännää jos vanhoja hautuumaita voisi löytää puuston perusteella. Jaksossa kun trimmattiin marjakuusia hautuumaalla. Siinä sitten itsellekin tuli mieleen, että marjakuusia ei paljoa muualla näy kuin hautuumailla. Kuulema kuoleman ja uuden elämän puu. En tuosta tiedä, mutta sen tiedän, että puihin ja muihin kasveihin on aina liitetty maagisia ominaisuuksia. Voisiko miehen huomautuksessa olla jotain jujuakin?

Mummoni väitti minulle, että pihlajan uskottiin ennen suojaavan taloa salamaniskulta ja muilta onnettomuuksilta. En tiedä tämänkään väitteen perää, mutta olen kyllä huomannut suomalaisten talojen (varsinkin vanhojen) pihoilla olevan aina pihlajia. Jos pellolla tönöttää yksinäinen vanha pihlaja niin sen lähistöltä löytyy takuulla vanha kivijalka. Pihlaja muistaakseni myös liitetään joskus Rauniin, joka joskus liitetään taas joissain perinteissä Ukkoon. Tässä mielessä pihlaja salamalta suojelevana voisi nätisti sopiakin vanhoihin uskomuksiin.

Voivatko tietyt kasvit kertoa paikan käyttötarkoituksesta? Ja toisinpäin, voivatko tietyt paikalta löydetyt kasvit kertoa muinaisesta maagisesta maailmasta? Löytyyhän ahjojakin hautojen läheltä. Raudalla ja pronssilla on ollut taianomaisia ja rituaalisia yhteyksiä kuolemaan. Ehkä myös kasvimaailmaa voisi tutkia tässä yhteydessä. Voisi kuvitella että tiettyjä kasveja olisi istutettu tiettyjen toimintojen lähelle.


Tässäpä taas aihe josta en ole päässyt puusta(!) pitkälle, mutta piti ihan pistää ajatus paperille, että muistaa myöhemmin tutkaista mitä asian tiimoilta on kirjoiteltu.


*Rosemary & Thyme. Cozy murder -genrestä joskus vähän enemmän.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Arki vauvan kanssa

Tuttava bloggasikin tässä juuri elämästä vastasyntyneen kanssa ja sen innoittamana, sekä  muistuttamana tämäkin teksti syntyi. Pitkään on pitänytkin pukea sanoiksi minkälaista elämä on pienen kanssa.

Synnytyssairaalan ja herkkien osastopäivien jälkeen alkoi siis arki vauvan kanssa. Toisaalta sitä odotti, toisaalta se pelotti. Synnyttäneiden osastolla eleltiin turvallisessa kuplassa koko perhe. Ruoka ilmestyi tyhjästä ja auttajia löytyi aina kaikille pulmille. Mistään muusta ei tarvinnut välittää kuin uudesta tulijasta. Olo oli turvallinen (ja hyvin ruokittu). Meille vielä siunaantui aivan mahtava hoitajaharjoittelija joka osasi auttaa ja tukea siellä olomme ajan. En tiedä tapaanko punatukkaista Tanjaa enää koskaan, mutta mieleen hän jäi. Monet neuvot auttoivat eteenpäin tuoretta äitiä.

Osastolla olimme hyvässä turvassa opettelemassa elämää kolmisin, perheenä. Kotihiirena oli kuitenkin jo kova ikävä kotia ja kaipasihan sitä oman perheen yksityisyyttä sairaalan hyörinän sijaan.

Kotimatkan ja kotiin saapumisen tulen muistamaan aina. Pieni ei lähtöpäivänä meinannut päästää minua edes pukemaan, sen verran tiheästi haluttiin syödä tuolloin. Mutta kaikki järjestyi lopulta ja poika saatiin turvakaukaloon (miten tämä toimii), äiti puettua (oho, nämä vaatteet mahtuu taas) ja isä tilasi taksin (mikä se numero oli). Taksikuski oli hauska tapaus. Neljän lapsen isänä hän opasti turvakaukalon käyttöön kärsivällisesti ja ajoi hellästi leikkaushaavaani varoen. Kumpihan tuntui inhottavammalta haavaa vasten, housujen vyötärö vai turvavyö? No, matka sujui hyvin. Pelkäsimme, että poju itkee koko matkan, mutta kävi kuten kuski ennusti. Vauva nukkui sikeästi koko matkan ajan. Kuulema hyvä koliikkiapu automatkailu jos sellaista tarvitsee (itse tosin vierastan autoilua sen verran, etten sitä huvikseni lähde ehkä tekemään...). Paljastui myös, että kuski oli ollut kaivajana Kierikissä ja löytänyt esitteessä olevan fantsun meripihkajutun.

Koti, ihana oma koti. Ja vieläpä siisti sellainen kun olimme ennakoineet ja siivonneet ennen sairaalalle lähtöä. Ajattelimme, että palatessamme on kuitenkin niin paljon hässäkkää ettei siivota ehdi ikuisuuksiin. Tai syödä. Tai nukkua. Kaiken kaikkiaan meidät oli peloteltu aika puhki vastasyntyneen hoidosta.

Kuitenkin viikot ovat kuluneet hyvin. Olen entistä vakuuttuneempi, että vauvan hoitaminen on kahden ihmisen puuhaa. Tällöin valvominen ei käy liian raskaaksi ja kotitöitäkin ehtii tehdä hyvin. Kenenkään ei tarvitse nälkiintyä tai nuupahtaa väsymyksestä kun kaksi on paikalla. Meidän onneksemme molempien kesä on vapaa. Rahaa ei ehkä ole yhtään, mutta ainakin aikaa on. En ymmärrä miten ihmiset pärjäävät nämä ensimmäiset viikot ja kuukaudet yksinään. Tai pakkohan se tietenkin on, mutta itse en vaihtaisi miestä mihinkään tässä tilanteessa. Nyt molemmat jaksaa nauttia vauvasta joka päivä, eikä itkeskely käy hermoille (sydän särkyy tosin edelleen). Elämäni hienointa aikaa, vaikka toki valvomistakin on ollut.

Tätä on riittänyt
Ja tätä

Koska meillä on ollut alusta asti kahden hoitajan etu olemme eläneet hyvin vauvantahtisesti. Olemme menneet pojan rytmin mukaan aika pitkälle. Ensimmäisillä viikoilla unella ja valveella ei ollut mitään säännönmukaisuutta, poika nukkui pari-kolme tuntia ja söi milloin söi. Alusta asti hän on ollut kuitenkin kova valvomaan. Parin viikon ikäisenäkin syömisen jälkeen ihmeteltiin maailmaa pitkän aikaa ennenkuin uni kelpasi. Noina viikkoina oli todellakin helpottavaa, että pystyimme mieheni kanssa vuorottelemaan nukkumista, koska mukaan mahtui monen monta vuorokautta jolloin poju ei nukkunut yhtään. Huolissaanhan siinä tietenkin sai olla. Syli oli ainoa paikka missä hän nukkui edes vartin verran, joten sylissähän häntä tuli sitten pidettyä koko ajan.

Ensimmäisiin viikkoihin sisältyi myös 16 tunnin imetysmaratoneita. Onneksi nyt kaveri on kohtuullisempi syömisissään, mutta ei imettämisestä sen enempää. Sanottakoon vain, että hyvin menneestä ensi-imetyksestä huolimatta olen elänyt jonkinnäköisessä kauhun tasapainossa meneekö koko homma metsään vai paraneeko. Helppoa ei kuitenkaan aina ole.

Ensimmäisten viikkojen jälkeen pikkumies on alkanut järkevöittää syömisiään ja nukkumisiaan, sekä muodostaa rytmiä. Aamulla yleensä saamme herätä pojan viuhtomiseen, koska hän nukkuu välissämme. Innokas sätkiminen herättää herätyskelloa paremmin. Seuraa tavalliset koko perheen aamutoimet, pikkumiehen vaippojen vaihto, syöminen ja muut. Tämän jälkeen minä saan aamukahvini jonka armas mieheni on keittänyt valmiiksi. Yksi elämän iloja: mies joka ei juo kahvia, mutta keittää silti aina aamukahvit. Puurot, aamupesut sun muut seuraa. Jossain vaiheessa koko perhe on tolpillaan ja puettuna. Olemme päässeet onnistuneesti tähän pisteeseen asti, että siistiydymme ihmisen näköisiksi päivisin.

Päivää jaottavat pienen nukkuminen, syöttäminen ja leikkihetket. Kaveri on joka päivä entistä seurallisempi pikkuveijari. Jossain välissä hoidamme mieheni kanssa kotia ja muistamme myös ruokkia itsemme. Päiväunia nukutaan joko pinnasängyssä tai olohuoneessa äitiyslaatikossa.

Illalla on mahdollisesti kylpyhetki. Olemme kylvettäneet poikaa 1-2 kertaa viikossa, mutta viime kerralla poju ilahtui kylpemisestä niin paljon, että taidamme lisätä yhden kylpykerran viikkoon lisää. Niin kuin aina, suren kun poika kasvaa. Lavuaarista lastenammeeseen vaihtaminen hieman kaihersi sydäntä hassusti, mutta onpahan taas tilaa kylpeä. Ja tila tulikin viime kylvetyskerralla tarpeeseen. Voisi sitä polskimisen ja hymyilyn määrää! Jonkinlaista nauruakin kuului karkaavan jo pienen hymyilevästä suusta. Aikaisemmin on vain ihmetelty silmät suurina koko pesutoimitusta, mutta nyt oli hauskaa!

Pesun jälkeen palelemisesta riippuen olen hieronut mukulaa yö-öljyllä, jonka pitäisi rentouttaa vauvoja. Useimmiten kuitenkin on ollut tarve vain kuivata muksu nopeasti ja pukea puhdasta päälle. Omien iltatoimiemme jälkeen olemme menneet koko porukka vuoteeseen. Seurustelemme vauvan kanssa vielä ja hoidamme iltasyötön. Mahdollisesti olemme katselleet vauvaa kiinnostavia videopätkiä tabletilla, tai minä olen lukenut iltasadun. Juu, eihän ensikirjan juoni (tässä on pallo, tässä on tähti, tässä on neliö...) vielä kovin jännittävä ole, mutta pikkukeisari tuntuu tykkäävän meidän äänistä ja lämpöisestä kainalosta johon saa painautua. Jossain vaiheessa uinahdetaan.

Nukkumisajat ovat koko ajan pitentyneet, varsinkin yöaikaan. Nyt on nukuttu jopa 5-6 tunnin mittaisia jaksoja ennen ensimmäistä syöttöä, tai heti sen jälkeen. Syömisjaksoja mahtuu yöhön ja aamuun siis 2-3, joiden välillä nukutaan useampi tunti.

Muutamat jutut kuuluvat vauva-arkeemme säännöllisesti.

Itku. Kyllä vauvat itkevät, vaikka ovatkin mitä lumovoimaisimpia pieniä olentoja. Muutamassa viikossa olemme oppineet aika hyvin tuntemaan veijarin ja itkun (tai ähinän) syy löytyy yleensä helposti. Kuuma/kylmä, nälkä, märkä vaippa, tylsyys/syli-ikävä. Kun nämä on käyty niin syy saattaa piillä epämukavuudessa. Vaippa saattaa hiostaa (muutaman viikon takaiset helteet) tai jalkaa kutittaa (oikeasti, tämä huomattiin toissapäivänä). Tämän jälkeen menee hankalammaksi. Pitkät itkut joihin ei auta syöttäminen eikä vaipanvaihto johtuvat arvuutellen vatsakivuista. Silloin ei oikein auta lyhyellä tähtäimellä muu kuin vatsan hierominen ja lähellä pitäminen. Eipähän tarvitse ainakaan yksin kärsiä. Pitkällä tähtäimellä taas pullon vaihto koliikkipulloon auttoi, mutta eniten on vaikuttanut oman ruokavalioni karsiminen. Jotkut ruoka-aineet vain ovat aiheuttaneet ongelmia, sanoivat tutkimukset mitä tahansa äidinmaitoon imeytymisestä. Nyt elämme perin seesteisessä vaiheessa missä pitkiä itkuja ei ole esiintynyt vähään aikaan ja kähinän syy on usein nälkä tai märkä vaippa.

Joskus hän oli näin pieni!
Surullisuus. Olen jo aikaisemmin kertonut kuinka surullinen olen siitä kuinka aika kuluu ja poika kasvaa. Varsinkin tässä 7 viikon kohdalla poika tuntuu muuttuvan hurjaa tahtia. Kylvetykset on täytynyt vaihtaa lastenammeeseen, vaippojen koko on hypännyt pari numeroa ylemmäs ja pienimmät vauvanvaatteet ovat jääneet auttamatta liian pieniksi. Korvaukseksi mukaan on astunut myös hymy, nauru ja uudet taidot. Nytkin yritetään tarttua innolla laatikon reunalla roikkuvaan leluperhoseen.Olen kuitenkin jemmannut talteen pieneksi menneet vaatteet, ensimmäiset tutit ja kyllä, liian pieneksi jääneet käyttämättömät vaipat. Ihan ne pienimmät, 1-kokoa Natylta. Poju käyttää nyt kolmosia. Sanokaa hulluksi, mutta pitelen niitä minivaippoja joskus ja yritän olla itkeskelemättä kun muistan kuinka isot nekin vaipat olivat ihan ensimmäisellä viikolla.

Oma syyllisyys. Aivan kaikesta. Keisarinleikkauksesta imetykseen. Ilmeisesti syyllisyys on erottamaton osa pienen lapsen äitiyttä. Ymmärrän nyt hieman miksi äitiyspalstat netissä ovat pullollaan tuomitsemista. Kai se jatkuva syyllisyys tasapainottuu sillä.

Toipuminen. Leikkauksesta toipuminen on ollut turhauttavaa. Mitään ei pitkään aikaan oikein voinut kunnolla tehdä ja edelleen saa varoa.

Vieraskoreus. Pikkuinen on mitä vieraskorein vauva. Ihan sama millainen itkukausi on meneillään, vieraiden ollessa paikalla nukutaan, syödään ja seurustellaan kiltisti.

Ilo. Joka päivä on uusia ihmeitä täynnä. Tämä on parasta aikaa elämässä.

Kakka. Ollaanpa nyt rehellisiä. Kyllä sekin kuuluu arkeen. Ja silloin kun ei kuulu, on lopputulos vielä jännitävämpi. Jos aikuisesta ihmisestä tulisi kerralla kokoon suhteutettuna yhtä paljon tavaraa niin olisi hän sen pamauksen jälkeen henkihieverissä, mahdollisesti kuollut. Vauvat ovat ihmeellisiä.

Keskeneräinen projekti no. 4: Trans- ja homoseksuaalisuus menneisyydessä

Tämä on vaikea pätkä muotoilla sanoiksi, ajatuskin on vielä niin keskeneräinen. Kaiken kaikkiaan tämä aihe kiehtoo minua kuitenkin niin paljon, että tästä tekisi mielellään vaikka opinnäytteen. Siis jos nyt millään pystyisi muotoilemaan edes epämääräisesti mitä tässä haen takaa.

Minua kiehtoo arkeologiassa nimenomaan ennen eläneiden ihmisten maailmankuva. Vaikka jaamme samat biologiset ominaisuudet ja jonkun verran samoja kulttuurillisia ominaisuuksia ennen eläneiden ihmisten kanssa, emme jaa samaa maailmaa. Emme tietenkään jaa samaa maailmaa edes nykyään eri yhteisöjen välillä, emme täysin. Minä en jaa samaa maailmaa edes syvästi uskonnollisen kristityn kanssa. Minun päätöksentekooni ei sisälly kristittyjen jumala, Paavalin opetukset eivätkä Mooseksen Lait. Minä en katso maailmaa ja näe hyvän ja pahan kamppailua, enkeleitä ja jumalan käden työtä. Emme yksinkertaisesti näe ja koe maailmaa samanlaisena.

No, kaikki tämä on oikeastaan aika itsestäänselvää pässinlihaa ja lukuisat tutkijat ovatkin vaivanneet aivosoluja miettimällä millainen maailma avautuu vieraan kulttuurin silmien kautta. Voipa jopa ihmetellä onko vieraan kulttuurin tietoisuuskin erilainen omaamme verrattuna. Tavallaan menneisyyden- ja/tai kulttuurintutkimuksessa kaikki pohdinta menee periaatteessa tämän seulan läpi.Tästä huolimatta menneisyyttäkin tulkitaan joskus nykyajan näkemysten mukaan. Toki jostain on pakko aloittaa ja nykyaika on turvallisin piste mistä edetä kohti mennyttä. Joskus tuntuu vain tuo pohdinta jäävän harmittavasti kesken ja väläys menneisyyttä nähdään vain nykyajan ruusunpunaisten linssien läpi.* Aika, rahat, resurssit... jonkinlainen, hmm, temposentrisyys vaikuttavat tulkintaan aina.

Koska itseäni on aina kiehtonut sukupuolisen identiteetin eri muodot olen aina mielelläni lueskellut ja perehtynyt eri kulttuurien näkemykseen aiheesta. Omassakin kulttuurissa on kokonainen tulkinnan jatkumo olemassa, aina ymmärtämättömyydestä ja homoseksuaalisuuteen niputtamisesta, monivivahteisiin käsityksiin asti. Rikkaimillaan voi puhua transukupuolisuudesta, transvetismistä, transgenderiydestä, neutreista... Mutta tämä näkemys ei ole ainut ja mikä mielenkiintoisinta, ei riitä millään kattamaan kaikkea. Muista kulttuureista löytyy omat näkemyksensä ja länsimaista poiketen kolmannen sukupuolen olemassaolo on kohtuu yleisesti tunnettu. Länsimaissa kun trans-ihmiys elää kuitenkin ankarassa sukupuolten kahtiajaossa. Jokotai, valitse. Kolmatta sukupuolta, sukupuolettomuutta, ja sukupuolet sekoittavaa tai ylittävää identiteettiä ei oikeastaan tunneta. On olemassa mies ja on olemassa nainen. Joskus katsotaan ihmisen päätyneen väärään biologiseen kehoon, mutta siihen tulkinta useimmiten jää.

Aihetta tutkiessa törmää kuitenkin hijiroihin, ladyboyhin, two-spiritteihin ja niin edelleen. Kulttuurista toiseen käsitykset vaihtelevat, mutta kaiken kaikkiaan ne istuvat huonosti länsimaisiin tulkintoihin ja käsityksiin trans-ihmisistä. Samoin ne eivät ole yhteismitallisia keskeneen, eli länsimainen käsitys ei ole poikkeuksellisen erilainen, ne eroavat kaikki toisistaan. Selkein ymmärrys kulttuurin käsitykseen sukupuolen identiteetistä saa vain yrittämällä ymmärtää niitä kulttuurista itsestään käsin.

Tällä alustuksella ja lähtökohdalla olisi mielenkiintoista tutkia menneiden yhteisöjen käsitystä sukupuolen eri identiteeteistä, koska turhan usein näitä juttuja on menneisyyden tutkimuksessa käsitelty hieman yksiulotteisesti, soveltamalla vain nykyistä LGBT-näkemystä menneeseen. Iltapäivälehdistö on tässä kyllä huomattavasti pitemmällä kaikessa karmeudessaan. Muistan taannoin löytyneen haudan jossa miehen luurangon lisäksi löytyi naisille tyypillisiä esineitä. Lööpit julistivat maailman ensimmäisen homon löytyneen. Facepalm, facepalm, facepalm.

Sukupuolista identiteettiä ja seksuaalista suuntautumista ei pitäisi sotkea mennen tullen palatessa, mutta onhan se tietenkin arjessa pitkään ollut takaraivoon iskostettua, että homot ovat neitejä jne... Muita viisauksia. Mutta, mutta, tieteen taholta miehen luokittelu transukupuoliseksi on myös yhtä pinnallista, koska silloin käytämme yksinomaan nykyaikaista viitekehystä. Nykyaikainen konteksti on kaikin puolin ongelmallinen jo siinä, että homoseksuaalit ja transihmiset ensin eritellään eri kategorioiksi ja sitten lyödään yhteen. Tämä ensinnäkin jättää tyhjentävästi ulos määrittelyistä kaikki muut, ja toisekseen nämä kaksi eri ryhmää ovat hyvin harvoin olleet toistensa kanssa tekemisissä. On ollut aikoja milloin homous on ollut sallittua, mutta vastakkaisena sukupuolena eläminen on ollut syvästi kiellettyä. Vastaavasti on nykyäänkin paljon yhteisöjä, joissa on täysin sallittua omaksua toinen sukupuoli, mutta homoseksuaalisuus on kiellettyä.

Mielestäni siis koko pinnallinen ja moderni LGBT-viitekehys pitäisi hylätä kokonaan menneisyyttä tarkastellessa. Tulkinnoissa pitäisi käyttää hyväksi enemmän etnografiaa ja pyrkiä ymmärtämään sukupuolista identiteettiä koko kyseessä olevan kulttuurin omista lähtökohdista käsin. Muuten päädymme vain hyvin lyhyen matkaa eteenpäin "maailman ensimmäisestä homosta". Lisääppä soppaan vielä biologinen interseksuaalisuus, niin voi huomata ettei sateenkaarilaseilla pitkälle pötki.

No mitäs sitten tutkisi varsinaisesti? No mm. Fennoskandian kaksoishautaukset kiinnostaa, samoin juuri hautausesineistön ja luurangon sukupuolen tarkastelu. Ihan ensimmäiseksi tekisi mieli kuitenkin perehtyä ylipäätään tutkimushistoriaan ja katsoa miten aihetta on käsitelty kuluneina vuosina ja kuinka paljon teoria on kehittynyt.


Bubblin' Under:

Keskeneräinen projekti no. 5: Judith Butler ja arkeologien ammatti-identiteetti
Keskeneräinen projekti no. 6: Aika menneisyydessä - Miten ajan ymmärtäminen on muuttunut Pohjois-Pohjanmaalla esineistön perusteella

Ja turkasesti lisää vauvakuvia.


*No ruusunpunaiset ja ruusunpunaiset. Yleinen periaate kun tuntuu olevan, että ennen oli aina ankeampaa.


lauantai 13. heinäkuuta 2013

Lastenhuone (jeij, ylivalottuneita valokuvia)

Sisustus on mahtava juttu, mutta on ankeaa kun a.) on perfektionisti b.) rakastuu miljoonaan eri tyylisuuntaan c.) ei siedä tyylien sekameteliä d.) lottovoitto antaa odottaa itseään.

Pojan huoneen laitto kulki useamman muutoksen kautta nykyiseen suht itseäni tyydyttävään tilanteeseen, tosin vaatekaapit pitää vielä järjestellä uusiksi (ainahan ne pitää...).

Ovessa roikkuu nätein potkupuku, joka odottaa vielä pojan kasvamista. Täytyy muistaa kyllä jatkossa, että se on muutakin kuin koriste, ettei vain poju kasva huomaamatta vaatteesta ohi.

Hyllyltä löytyy pehmopeluja ja kantoliina, sekä kantopussukka. Täytyy myöntää, että laiskana tulee kotioloissa käytettyä kantopussia liinan sijaan koko ajan. Ja onhan se noin pienelle kehtoasento vielä parempi kuin pystympi sidonta, jonka trikooliinalla joutuisi tekemään.

Kantopussi on kyllä ollut kätevä kapistus. Helpottaa nukuttamista kun mukelo siihen uinahtaa yleensä melkein heti. Virkeällä tuulellakin tykkää siinä olla kun pääsee näkemään maailmaa äidin tai isän sylistä. Äitiyslaatikon ja pinnasängyn maisemat tuppaavat pysymään samoina.



Yleiskuvaa.Nojatuoli ja jalkarahi ovat olleet kovassa käytössä imettäessä ja pumpatessa, ja onpa siinä joitakin pojun itkuisempia  öitä nukuttu. Myös sinisen Doomoon imetystyyny on ollut kätevä, varsinkin alussa kun opettelemista hommassa oli ihan tarpeeksi. Pinnasängyn taideteippauksia näkyy kuvassa pikkuisen. Takaseinällä ovat onnittelukortit joita saimme pojan syntymän kunniaksi.
Päävärit ovat siis vaaleansininen ja vaaleanpunainen, mutta jostain syystä vaaleanpunainen tyyny näkyy tässä turhan korallinpunaisena ja muut sävyt haaltuvat olemattomiin. Huomaa hyllyllä Trivial Pursuit- ja Carcassonne-lautapelit kehittyneille vastasyntyneille...














Vaipanvaihtopiste tuskin koskaan on mikään vetävin sisustuselementti, mutta kyllä tämä Ikean avustuksella koottu pöytäkombo on hoitopisteenä ihan hyvin palvellut. Verhot ja Bambi-seinävaate ovat olleet minulla lapsena. Kiitos äitille kun on säilyttänyt niitä kaikki nämä vuodet, hyvin on päässeet käyttöön taas. Huom. strategisesti asetettu pyykkikori. Kivoin aika pissata kun on juuri silloin kun vaippaa vaihdetaan. Boonuspisteitä saa jos osuu vaipanvaihtajaan, eikä pissitä vain omille kintuille.

Ja viimeisimpänä pikkumiehen pinnasänky.  Tässä on nukuttu lähinnä päiväunia, yöt vietetään äidin ja isän vierellä.


Vielä kun saisi mobilen ja kunnon katoksen pinnasänkyyn. Ja sitterin. Ja sitterin leikkikaaren. Ja puuhamaton. 

Juujuu, jos lapsi tarvitsisi muuta kuin äidin rinnat niin ne olisivat tulleet lapsiveden mukana. Mutta kun, mutta kun. Kaiken tuolle nyt haluaa antaa.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Mielessä pyörii

Shetlanti. Shetlanti kiinnostaa nyt ihan älyttömästi. Kiinnostuksen laukaisi tällä kertaa Ann Cleevesin dekkarit. Noitapa tuli luettua öisin imettäessä, ja vaikka ne nyt ovatkin aika tavanomaisia murhamysteereitä niin tapahtumapaikka Shetlanti jäi kiinnostamaan. Sarjan toisessa osassa meikäläiselle jännitystä toi vielä kirjan ympäristö; arkeologiset kaivaukset Whalsayssä. Googlettamalla opinkin, että Shetlantia on asutettu iät ja ajat. Arkeologiasta kiinnostuneelle töllisteltävää piisaisi kivikaudelta viikinkeihin ja hansaan. Jokaiselle jotakin. Minuahan kyllä siis kiinnostaisi kaikki mahdollinen. Myös maisemat ovat kiehtovia, tuollaiset "maailman laidalla" olevat paikat vetävät minua puoleensa vastustamattomasti. Shetlannista eksyin tutkiskelemaan Fair Isleä ja Fair Islen neulontatekniikkaa, joka taas johti...

Neulonta. Tai kutominen kuten meillä päin sanotaan. Tutkiskelin netistä Fair Islen innoittamana hienoja neuleita. Sääli, että aito Fair Islen neule on oman kukkaroni ulkopuolella (vai lojuuko minulla jossain 300-400 euroa), mutta tekisi mieli kaivaa omat puikkoni taas esille. Enhän minä mitään koskaan saa valmiiksi, mutta kutominen on hyvin rauhoittavaa puuhaa. Ja joku körttiläinen työmoraalin siemen on kai minuunkin upotettu, kun tuntuu syntiseltä katsella tv-sarjoja ilman, että käsillä on jotain puuhaa.* Ja olisihan se aidon ihanaa jos oikeasti onnistuisin kutomaan pienellemme vaikka torkkupeiton vaunuihin. Jatkoa taitaa seurata Keskeneräiset projektit-osiossa...

Palapelit. Sain mieheltäni joululahjaksi täydellisen palapelin. Juuri tuollaisesta kuviosta pidän, tarpeeksi vaihtelua ja pieniä yksityiskohtia näperrettäväksi. Mikään ei ole niin rasittavaa (no joo, ehkä pari muuta juttua) kuin hyvää hyvyyttä annettu suuri palapelilahja, jossa pinnasta yli 50% on samaa sävyä. Pienempänä versiona se ei haittaa yhtään, silloin on ihan hauskaakin koota palapeliä palojen muodon mukaan. Mutta ei sitä kyllä jaksa yli 50 sentin menevissä palapeleissä, tai ainakin minun minipinnani palaa hihojeni ja hermojeni kanssa No minullapa on nyt täydellinen palapeli. Miksi siis en ole koonnut sitä jo? No kun se on isompi kuin minä itse! Nyt kevään hulinan ja elämän tasaannuttua silmäilen sillä silmällä kotimme tasoja, että kohta sen aloitan. Ei jaksa odottaa enää.

Jukranpujut

Murhat. No fiktiiviset murhamysteerit. Meidän perheessä on aina luettu dekkareita ja periaate on se, ettei kirja ole mikään ellei viimeistään ensimmäisen sadan sivun jälkeen ainakin yhtä tyyppiä ole saatu kolkattua hengiltä. Lukemisen lisäksi katselen paljon dekkarisarjoja ja olen aina haaveillut oman dekkarin kirjoittamisesta. Juu, väistämättähän se ei kovin kummoinen ole. Jokainen mahdollinen kikka ja puijaus on jo keksitty, joten rikoksen omaperäisyyteen ei dekkarimaailmassa oikein voi enää nojautua. Mutta eipä hätää, näkökulmakin virkistää kovasti murhaa kuin murhaa. Esimerkiksi Kathy Reichsin Brennan tutkii forensisen antropologin näkökulmasta rikoksia ja sehän osteologiaan perehtyneelle on hauskaa (juonet taas ovat hieman tylsempiä), Cleevesin Shetlanti-sarja kuvailee Shetlantia. Jonathan Creekissä taikatemppujen luoja päihittää poliisit mennen tullen ja niin edelleen. Suosikkejani on erityisesti Terry Pratchettin Watch-sarja joka vie tutun whodunnit-genren Discworldiin. Joskus vielä minäkin... Kirjoitan siis, en murhaa. Olen jo punonutkin hienon murhamysteerion mielessäni. Kyllä, kyllä, juuri sellaisen joka on vain kirjoittamista vaille valmis...

*Ei sillä lailla, hävetkää.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Psykedeliaa koko perheelle

Eilen viihdytimme pikkuista tabletillamme. Kaveri on isänsä sylissä katsellut jo monet illat (yöt) silmät pyöreänä tietokonepelejä ja vilkuillut joskus hämmentyneen näköisenä telkkua. Mututuntuma on kuitenkin että nämä visuaaliset virikkeet ovat kuitenkin aivan liian monimutkaisia vielä pojun kehittyville aivoille. Hänen silmiin ne näyttävät varmaan aivan käsittämättömältä värien ja valojen sekamelskalta. Mutta eipä hätää, kyllä sitä puolitoistakuukautisen voi jo opettaa sohvaperunaksi! Mies löysi netistä vinkeitä vastasyntyneille tarkoitettuja videoita joita sitten näytimme tabletilla pikkumiehelle. Voi niitä ilmeitä! Pahinkin koliikki hiljeni hetkeksi kun silmät pyöreänä tuijotetaan liikkuvia mustia palloja. Innoissaan hän näytti olevan kun raajat viuhtoi ja suu oli ammollaan ällistyksestä. Pätkien loputtua käännyttiin katsomaan jompaa kumpaa meitä ja jokelleltiin kovaäänisesti jotain vauvakielellä. "Lisää, lisää!"?

Newborn Visual/Audio Brain-Centers Stimulator

Baby View Classical Music and Visual Stimulation

Varoitus, vauva voi joko uupahtaa väsymyksestä moisen audiovisuaalisen ilotulituksen jälkeen, tai sitten ylistimuloitua ja kukkua pystyssä puoli yötä (ilmeet olivat kuitenkin sen arvoisia)...

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Keskeneräinen projekti no. 3: Muistin tallentaminen - Kenelle ja miksi?

Yksi pitkään mieltäni vaivannut asia on nykykulttuurin lyhytjänteisyys ja -näköisyys. Emme ajattele vuotta, viittä vuotta, saati sukupolvia pidemmälle. Menneisyyttä tutkivien tieteiden ihanteena on säilyttää kumuloitunutta tietoa jälkipolville. Vai onko? Omasta mututuntumastani se on aina ollut aika päälle liimattu ajatus, jonka toteutumiseen ei ole laitettu aitoa intohimoa. Maata tongitaan ja lähteitä analysoidaan ikäänkuin oman sukupolvemme iloksi, mutta en ole aivan varma miten kerätty tieto yltää tulevaisuuteen, sukupolvien kuilun yli.

Nykyajastammekaan emme välitä paljoa jättää tulevaan, perinnöksi ainakaan. On muutamia kuriositeettiprojekteja, kuten peruskiviin muurattavat aikakapselit ja siemenpankit Huippuvuorilla, sekä symbolipohdinnat miten ydinjäte merkitään niin että sen ymmärtää tulevaisuudessakin. Mielestäni menneisyydentutkimuksen ydin pitäisi kuitenkin olla tiedon saavuttamisessa ja säilyttämisessä. Jos tietoa ei edes yritä jättää perinnöksi, on sen kerääminen täysin turhanpäiväistä, postimerkkeilyyn verrattavaa harrastetta.

Muutamia hajatelmia aiheesta on tullut vastaan. Päällimäisenä tuntuu olevan ajatus, että meidän ei tulisi tietoisesti yrittää säilyttää tietoa jälkipolvia varten, koska silloin veisimme heiltä tulkinnan mahdollisuuden. Ikäänkuin antaisimme tulevaisuudelle ison paketin hyväksyttyä, virallista tietoa omasta näkökulmastamme, mutta kieltäisimme jälkipolvilta jatkonuuskimisen. Toisin sanoen vääristelisimme tietoa, vaikka hyvin aikein ja ehkä jopa tahattomasti (ks. blogin otsikko).

Varteenotettava ajatus ja täyttä pupujussin puutaheinää. Ensinnäkin, tutkimme jo nyt ns. virallista, siloteltua totuutta usein. Haudat esimerkiksi ovat peruskauraa arkeologialle, mutta eivät ne mitään yksilön riemuilmauksia ole. Haudat ovat kulttuurin kuvia ja yleensä niissä pyritään näyttämään normitettua todellisuutta, ovathan ne nimenomaan yhteisön luomuksia, ei yksilön joka on jo potkaissut tyhjää. Mainoskylttejä kunnollisuudelle omassa makaaberiudessaan. Yhteiskunnat yrittävät aina säännellä omakuvaansa. Jossain mielessä sitä voisi sanoa yhteisön maailmankatsomukseksi. Nytkö yhtäkkiä tulevaisuudessa tutkijat ottaisivatkin yhteisön kiiltokuvan kaikenkattavana totuutena? Arkeologit nyt ainakin tukkivat nenänsä joka paikkaan ja repivät asian kuin asian kappaleiksi tarkastellessaan sitä eri näkökulmista. Annetaan se ilo ja kunnia myös jälkipolville, sillä toiseksi, mikä oikeus meidän sukupolvellamme on aliarvioida tulevaisuuden tutkijoita? Eivätköhän he ole vähintään yhtä päteviä tutkimaan menneisyyttä niin tahattomista kuin tahallisista jäänteistä.

No myöntävää mutinaa sitä joskus kuuluu, olisihan se nimittäin kiva jos menneisyyden kulttuuritkin olisivat ajatelleet esimerkiksi arkeologiressuja enemmän ja jättäneet muutaman selittävän opasteen ja käyttöohjeen jälkeensä. Tongimme roskia ja yritämme ymmärtää tuhannen vuoden imperiumia, kyllä siinä kaikki lisäapu olisi paikallaan. Ironista kyllä, menneisyys tulvii jälkipolville jätettyjä viestejä. Pyramideja, temppeleita, ukaaseja vasalleille, riimukiviä. Kamaa säilytettiin hyvin, koska sitä siirrettiin sukupolvelta toiselle. Siihen nähden meidän kulttuurimme on sudenkorentomainen, ohi silmänräpäyksessä. Olemme rakentaneet suurimmat monumentit, laajimmat kaupungit ja hukumme tavaraan, mutta olemme tehneet sen vain itsellemme. Tavara nakataan pois murehtimatta, rakennukset vaihtuu firman vaihtuessa ja infrastruktuuri rapautuu. Kulttuurimme on silmänräpäyksen kulttuuri verrattuna niihin kulttuureihin jotka säilyivät satoja vuosia ja rakennettiin kestämään tuleville sukupolville.* Kyllä, takana oli usein hallitsijan jos toisenkin itsetärkeys ja vankkumaton usko, että porukkaa pääsee pomottamaan vielä haudankin takaa, mutta onpahan enemmän kuin nyt. Kauniit puheet tulevista sukupolvista on rehellisesti sanottuna tuubaa. Emme me suunnittele oikeasti mitä ja miten jätämme jälkeemme perintöämme. Me tuhlaamme perintöämme minkä ehdimme ja se on jälkipolvien ongelma miten hoitavat asiansa. Sama tuntuu olevan asenne myös tietoon, kaikkien korulauseiden alla. Tavaraa tutkitaan, että saadaan julkaisuja ja rahoitusta, näyttelyitä järjestetään, että saadaan mainetta ja rahoitusta. Sen jälkeen kun kvartsit eivät vedä kumpaakaan niin ne voidaan nakata mäkeen** ja uskoa jonkun pölyttyneen luettelon kyllä säilyvän Erkki-XY8294:lle viiden sukupolven päähän. Kyllä kaikki lutviutuu, tuntuu olevan mentaliteetti nykysukupolvellamme tulevaan.

Me tutkimme itsemme tähden.  Ja se on surullista. Tietoa löydetään vain unohdettavaksi jälleen. Mitä sitten minusta pitäisi tehdä? En minä tiedä. Olen aina vitsaillut kaivauksilla, että mielestäni kaikkien kulttuurien pitäisi elää biohajoavissa asumuksissa keskellä aavikkoa ja pakata aina sukupolvelta jälkeensä musta laatikko, joka sisältäisi tiedon siitä ajasta. Säästäisi kaivajaressukan rikkomasta luitaan tiilimurskaan ja ties mihin mitä vastaan tulee. Ihanaa hiekkaa ja savea vain joiden keskeltä löytyisi siisti paketti tietoa. Noo, vitsi vitsinä. En taida olla pääsemässä tiilimurskaa karkuun ainakaan vielä.

Tosin apropoo, esimerkiksi SETI-ohjelma on tehnyt juuri näin ja lähettänyt avaruuteen luotaimen mukana laatan jossa on tiivistetysti tietoa ihmiskunnasta, ihan kaiken varalta. Eivät he luota siihen, että avaruuteen karanneet lähetykset kertoisivat meistä kaiken oleellisen (helou, Jersey Shore ja Johanna Tukiainen, siinäpä mallia alieneille). Eli jos he, niin miksemme myös me suhtaudu tiedon lähettämiseen (tulevaisuuteen, ei avaruuteen) hieman positiivisemmin?

SETI:n laatalla on myös toinen tärkeä funktio. Se ilmaisee vastaanottajalle, että olemme ajatelleet heitä ja avaamme tietoisesti yhteyden välillämme. Ojennamme vertauskuvallisesti käden valovuosien ylitse. Siihen nähden meillä on vaikeuksia ojentaa käsi edes vuosien ylitse, saati sitten sukupolvien.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tietolaatikoita tulevaisuuteen? Olisiko se liian manipuloivaa? En minä tiedä, hieman liian vähän ja hieman liian myöhään sanoisin. Ongelma on syvemmällä, tavassamme tarkastella aikaa. Olemme sudenkorennon sukupolvi joka unohtaa tulevaisuuden. Emme rakenna mitään kestämään tulevaisuuteen. Jos jokin luomamme kestää niin se on tehty vahingossa ja tahattomasti. Neljännesvuosikatsauksissa ei piitata millaisessa maailmassa lastenlapsemme elävät. Koko tiedontallennuksen periaatteita pitäisi mielestäni tarkastella laajemmassa aikaperspektiivissä.

En minä suinkaan mitään uutta ole tässä ehdottelemassa. Pyörittelen mielessäni ottaisinko yhteyttä Long Now Foundationiin ja tiedustelisin heidän ajatuksiaan tämän dilemman saralta. Kyseinen lafka on omistaunut aikakäsityksemme laajentamiseen ja heillä on aika mielenkiintoisia projekteja. Myös Deep History/Deep Time on tuttu käsite monelle menneisyyden tutkijalle. Ja onhan nyt slow food, leppoistaminen yms. muotia. Miten olisi Slow Remembering? No ehkä joku muu raflaava nimi, tuo kuulostaa liikaa dementialta...

Mutta mitäs minä asialle aion tehdä? No oma projektini olisi perehtyä aiheeseen tarkemmin, ottaa yhteyttä Long Now-säätiöön ja kirjoittaa asiasta lisää pohdintaa. Mutta tiedättehän... Projekti on kesken.

*Kun minä olin nuori niin sivilisaatiotkin rakennettiin paremmin!
**Vapauttaa luontoon. Löydöt tarvitsevat kvartsityttöjä jotka vapauttavat ne huonosta hoidosta takaisin luontoon.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Keskeneräinen projekti no. 2: Pinkki taala ja arkeologis-henkinen turismi

Arkeologia ja turismi-kurssille olisi tarkoitus tässä kahden viikon sisään kirjoittaa jokin essee. Itseasiassa se olisi pitänyt palauttaa jo ajat sitten, mutta perhana kun tuli keisarinleikkaus ja muuta pientä vastaan. No onneksi sain ekstra-aikaa kaksi kuukautta lisää esseen palautukseen. Pitäisi vissiin hankkia mukuloita useamminkin.

No mistäs sitä kirjottaisi? Olen tässä kurssilta asti pyöritellyt mielessäni hajatelmia ns. pinkistä dollarista/punnasta kurssin antamassa viitekehyksessä. Pinkillä dollarilla viitataan jättimäisesti kasvavaan turistiryhmään, LGBT-ihmisiin. Myönnettäköön, luultavasti homoseksuaalit sun muut ovat ennenkin matkailleet, mutta nyt puhutaan matkailusta jossa he voivat avoimesti olla omia itseään. Sanomattakin selvää, että esimerkiksi häämatkalaisilla olisi kurja matkata johonkin jossa he joutuvat salailemaan suuntaumuksensa ja matkansa tarkoituksen.  Ehkä yberkonservatiivit tykkäisivät ajatella, että homous ja kumppanit ovat marginaali-ilmiöitä ja koskevat joitain muutamaa harvaa yksilöä, mutta näinhän tietenkään ei suinkaan ole, vaan kysymyksessä on suuri ihmisryhmä joka alkaa olla kohtuu kyllästynyt häpeilemään olemassaoloaan. Joten pieni matkailuyritysten ja opasreissujen ala on kasvamassa täyttäen tämän segmentin tarpeita. Yleensä tällä on tarkoitettu esimerkiksi LGBT-ystävällisten maiden, kaupunkien, majoitusten, harrasteiden, opaskierrosten jne. tarjoamista näille vähemmistöille matkailun saralla. Pinkki taala on oman nimensä ja huomionsa ansainnut, mutta ei vain selkeän tarpeensa vuoksi. Matkailuala ei ole mikään hyväntekeväisyysbisnesten paratiisi. Pinkki taala kiinnostaa, koska LGBT-ihmiset ovat valmiita myös kuluttamaan rahaa saadakseen reissustaan kaiken irti. Joten johan yrittäjiä kiinnostaa.

No mitäs sitten kun San Fransiscot ja eurooppalaiset gay-paraatit ovat koluttu läpi ja kyllästyttää? No minähän tietenkin aloin miettimään tätä arkeologian näkökulmasta. Heterotkin tykkäävät kulttuurikohteista ja kikattelevat lapsellista mielihyvää saaden roomalaisten härskeille mosaiikeille, joten voisiko seksuaalisen tai sukupuolisen suuntautumuksensa puolesta vähemmistöön kuuluvaa turistia kiinnostaa ns. oman jenginsä historia? Lähtevätkö lesbot Lesbokselle huokailemaan Sapfon runojen perään? Tarjotaanko tällaista näkökulmaa edes ns. homoturismin piirissä?

Masentavan kypsästi valittu havainnollistava kuva tekstiä tukemaan,
ottaen huomioon mitä kaikkea Google tarjoakaan aihepiiristä...

Epäilen ettei, ja olisi hyvin mielenkiintoista perehtyä tämän ajatuksen tarjoamiin ongelmiin ja mahdollisuuksiin. Tiedossa olisi stereotypioita, identiteettipohdiskelua, markkinavoimien analysointia ja niin pois päin. Toisaalta voisi ajatella, että esimerksi gay-pariskunta haluaisi lomallaan nimenomaan sulautua joukkoon, nauttia reissustaan parina yhtenä muista, jolloin nimenomaan homoseksuaalisuuden historiaan puretuvat kulttuurikohteet voivat tuntua liian huomiota herättäviltä. Toisaalta taas tunkua piisaa nimenomaan tällaisiin moderneihin kohteisiin, kuten juuri suuriin homoparaateihin. Kyllä nähdäkseni tällaisilla tapahtumilla on identiteettiä rakentava merkityskin monille vähemmistön edustajille. Olisi suorastaan aliarvioivaa suoralta käsin olettaa, ettei kulttuurillinen ja historiallinen näkökulma esimerkiksi homoseksuaalisuuteen kiinnostaisi matkatessa.

Mutta saa nähä meneekö essee nyt vielä läpi. En ole vielä keksinyt oikein sopivaa näkökulmaa kun en nyt pääse (jaksa) haastattelemaan LGBT-ihmisiä ja varsinaista pinkin taalan arkeologista turismia ei vielä kaupallisessa tai tutkimuksellisessa mielessä ole. Tietääkseni. Pikagooglettamalla.

Vauvan hymyistä ja vaunuista

Huhahhei ja onneksi helleaalto on tältä erää ohi ja ilmat ovat muuttuneet inhimillisemmiksi. Ei ole mukavaa kun koko perhe hikoaa ja yrittää keksiä viilennyskeinoa joka ei sisällä vetoa vauvalle.

Sukulaiset ovat käyneet ihailemassa pikkukeisariamme ja ilmeisesti kaveri hurmaa muutkin kuin minut. En silti voi olla tuntematta pientä mustasukkaisuutta. En haluaisi jakaa häntä aivan vielä muiden kanssa. En varsinkaan nyt kun hän oppi kunnolla hymyilemään viikko sitten (2.7, pistetään ylös että varmasti muistetaan). Olin jo hieman huolissani, sillä asiantuntevasti blogimaailma on kertoillut vastasyntyneistä jotka hymyilevät ihan koko ajan. Meidän pikkukeisarimme on sen sijaan lähinnä kurtistellut kulmiaan kaikelle. 

Mutta, mutta. Noin viikko sitten äitini kävi meillä katsomassa pikkumiestä toiseen otteeseen ja siinä koko porukan ihaillessa häntä aurinko valaisi yhtäkkiä huoneen. Tai auringolta se ainakin tuntui minulle. Maailman kaunein, ihanin, valoisin hymy mitä kuvitella saattaa levisi pojan kasvoille. Jalat ja kädet viuhtoivat innoissaan, silmät meni hymyyn, suu aukesi äänettömään nauruun. Voi hyväherranjumala, miksi kukaan ei kertonut etukäteen tuosta hymystä mitään? Sitä että on valmis tekemään mitä tahansa nähdäkseen sen uudestaan? Sitä kuinka se nappaa sydämen vangiksi ikuisiksi ajoiksi?

Sen jälkeen poika on hymyillyt paljonkin ja mikä ihaninta, ne hymyt ovat vastauksia minun ja mieheni hymyihin. Pikkukeisarin hymy ei menetä hohtoaan ja seurallisellakin päällä hän alkaa olla oikein kunnolla. Iltaisin menee helposti pitkän aikaa yhdessä sängyllä pötkötellessä ja seurustellessa. Minä ja mies jutellaan ja kutkutellaan pientä ja palkkioksi saamme jokeltelua, innokasta potkintaa ja hymyä hymyn perään. Meistä on tullut hymynarkkareita. Siitä on vain aivan mahdoton saada tarpeekseen.

Ehkä se johtuu siitä, että se hymy on vielä niin vilpitön, niin aito. On uskomatonta, että joku on vain niin innoissaan ja ilahtunut meistä. Onko kummakaan etten halua vielä jakaa tuota ainutlaatuista huomiota kenenkään muun kanssa?

Muutamat ihmiset ovat sanoneet minulle, että miehen kanssa voi ero tulla, mutta lapset ovat omia ikuisesti. Hassua kyllä itse ajattelen asian toisinpäin. Jos kaikki menee hyvin, jos kaikki menee oikein niin vuosien päästä minä ja mieheni olemme yhdessä, mutta poika on lähtenyt kulkemaan omia polkujaan. Niin sen kuuluu mennä. Lapset eivät ole meidän, me vain tuomme heidät maailmaan. Jos kaikki sujuu juuri oikein niin poika jatkaa matkaansa, mutta mieheni jää. Juuri tuo tietoisuus, että lapsi on joskus aikuinen ja kuuluu vain itselleen, tekee tästä niin herkkää aikaa minulle. Ihan kuin rakkaussuhde jonka tietää päätyvän aikanaan, vaikka tunteet jäisivätkin elämään. Joku päivä hän on muualla, mutta juuri nyt hän on yksin meidän, rakastaa yksin meitä. Näinä muutamina kuukausina, ehkä vuosina, minä ja mieheni olemme koko maailma tuolle pienelle olennolle, niin kuin hän on meille.

Jo synnytyssairaalassa olin surullinen kaiken ohimenevyydestä. Itkeskelin viimeisenä päivänä noiden taianomaisten ensimmäisten päivien olevan auttamatta ohi. Pojan ensimmäiset elinpäivät eivät koskaan palaisi. Kuin tiimalasi olisi yhtäkkiä käännetty ja tuntisin hiekan valuvan koko ajan. Poika on oma ihmeemme, oma höyhenemme ja juuri nyt meillä on toisemme, emmekä tarvitse ketään muuta. Kaikki hymyt ja ilot ovat meidän kolmen. Vatsakivuissa pikkuisen turvana ovat vain me kaksi.

Sanoin häävalassa miehelleni kuinka ihmeellistä onkaan kun joka päivä rakastaa sydämen täydeltä toista, mutta silti seuraavana päivänä rakastaa  kuitenkin vielä enemmän. Samoin on lapsen kohdalla. Sydän kasvaa joka päivä rakastamaan aina vain lisää, vaikka ei voi kuvitella pystyvänsä rakastamaan yhtään enempää ilman, että sydän pakahtuu halki.

Mutta kohta pienen vie elämä, isovanhemmat, sedät, kaverit, oma puoliso... Mutta meille hän jää aina yhtä ainutlaatuiseksi, ihmeelliseksi. Siksi haluan pitää hänet omanani vielä pienen hetken pidempään. Elämme kuin pienessä onnentäyteisessä, yksityisessä kuplassa joka on yksin meidän pienen perheen. Toivon vain, että muistot tästä ajasta eivät tule haalenemaan ja pieni osa tästä ajasta jäisi meille vanhemmille sydämeen elämään edelleen, muuttumattomana ja ajattomana.

Onneksi tulevaisuus tuo surun lisäksi myös iloja. Tuskin maltan odottaa naurua, leikkejä, ensimmäisiä askeleita, ensimmäisiä sanoja. Mutta voi, osa minusta toivoo että hän olisi ikuisesti oma vauvani, oma pieni höyheneni.

Minunminunminunminunminun
...............

Kävimme perheen kanssa lauantaina ensimmäistä kertaa kauppaa kauempana. Koko perhe teki hurjan pitkän vaelluksen, aina kaupunkiin asti. Pakkasin mukaan tavaroita niin paljon, että niillä olisi varustanut roomalaisen legioonan. Ilmeisesti varauduin vaihtamaan vaipat kahden tunnin sisällä viisi kertaa ja varavaatteitakin oli kolmin kappalein. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan niin ylipakkaan aina itsellekin. Ei vara venettä kaada, mutta omat pakkaukseni upottaisivat paatin kuin paatin. Varustauduin synnytyssairaalaankin kaikella mahdollisella. Jälkeenpäin ajatellen oli ehkä yltiömäisen liioittelevaa pakata mukaan esimerkiksi höylä. Ehkäpä tuo sheivailu on keisarileikkauksen jälkeen jossain muualla kuin päällimäisenä mielessä. Mihin luulin joutuvani? Bikinikierrokselle?

Mutta kuitenkin, vaunuilla lähdimme matkaan ja hyppäsimme bussin kyytiin. Jäimme hieman ennen keskustaa pois linja-autosta, että voisimme kuljeskella puistojen kautta torille. Oli niin kodikasta ja ihanaa työnnellä vaunuja mieheni kanssa. Kesä, puisto, vauva ja rakkaani. Mikäpä sitä iloa pilaisi. No hieman arastelen vaunujamme jos rehellisiä ollaan. Ne ovat vanhat, mieheni entiset itseasiassa. Vaunut ovat pirskatin kalliita ja en pohjimmiltaan pidä yhtään nykyisistä kolsuista taisteluvaunuista. Vanhanmalliset näyttävät silmiini sirommilta ja sievemmiltä, ja omamme ovat minusta herttaisen ihanat. Idylliset. Pittoreskit. Sellaiset joiden lastenvaunujen juuri kuvitteleekin olevan. Mutta ovathan ne vanhat, joten höpsösti pelkään muiden äitien katsovan meitä nenää pitkin. Internet ei ole opettanut minulle äitien välistä solidaarisuutta, vaan äitien välistä tuomitsevuutta. Jostain syystä vaunuista sun muista tarvikkeista näyttää olevan käynnissä hirvittävä asevarustelu äitien kesken josta me luonnollisesti vähäisten varojen vuoksi tiputaan heti pihalle. Typerää kuinka sitä miettii mitä muut ajattelevat, vaikka itse olisi aivan tyytyväinen. Mutta hei ehkä kaikki ajattelee, että onpas retrot kärryt!

Hipsterikärryt ironisille vauvoille

Kaupungilla piipahdimme kirjastossa. Kirjat ovat elinehtoni joita ilman en pysty nukahtamaan, joten täydennys tuli tarpeeseen. Oli mukavaa kun pääsimme yhdessä kiertelemään. Aikaisemmin haavasta toipuessa olin vain lähettänyt miehen matkaan hakemaan kirjastosta epämääräistä "jotain luettavaa" (täytyy kyllä sanoa, että nappiosumia on mies osannut valita tähän mennessä). Kirjaston jälkeen menimme vielä jäätelölle. Ajatella. Luulin että en koko kesänä pääsisi syömään pehmistä, mutta siinäpä me koko porukka kierreltiin torilla ja jäätelö maistui. Sitten käveleskelimme bussipysäkille ja palasimme kotiin. Koko homma meni ihmeellisen sutjakasti ja ilman kommelluksia. Kuvittelin lapsen kanssa liikkumisen olevan paljon, paljon hankalampaa, mutta nyt kaikki meni hyvin. Asiaa auttoi tietenkin se, että muksu nukkui koko reissun ajan. Tuskin edes huomasi missään välissä, että poistuimme kotoa. Ja järkyttävä viikon ummetus rysähti kertaheitolla kaverin vaippaan vasta kotona. En tiedä miten siitä määrästä sitä itseään olisi selvinnyt kirjaston wc:ssä...

Eilen poikaa kävi vilkaisemassa myös eräs ystävämme, joka hyväksyi kaverin olevan terve ihmiskunnan edustaja ja ihan ok. Pikkumies sai häneltä aivan ällistyttävän hienon tervetuloa maailmaan-lahjan. Katsokaas tätä settiä!

Huom. pääkallokuviointi!
Lisää pääkalloja!

Vautsivau. Käsityöihme en ole koskaan ollut, mutta aina olen itse tehtyä ihaillut. Ja tuo vasta onkin jotain! Kyllä menee kaverin päälle syksyllä.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Keskeneräinen projekti no. 1: Pohdinta hautaustavoista Braudelin syklien valossa

Kyseessä on luennolta poimittu hajatelma. Jos Braudelin syklejä voi soveltaa kalliomaalausten tutkimukseen niin miksei myös hautauksiin? Jos vedettäisiin ronskilla kädellä täältä Suomen notkosta menneet hautaustavat edellämainittuihin sykleihin niin paljastuisiko jotain uutta? Vai puhutteleeko tämä vain perusluonnettani joka haluaa luokitella kaiken siisteihin lokeroihin ja pinoihin?

Eipä mitään, pistinpä tikkua ristiin tämän ajatuksen eteen ja lainasin kirjastosta Antti Lahelman väitöskirjan jossa luennon mukaan sovellettiin Braudelia kalliomaalauksiin. No, eipä siitä paljoa kostunut. Pikaluennalla (eli hienostellen skimmailulla) ei Braudelia oltu avattu mitenkään selkeästi artikkeleissa. En oikeastaan kummemin hoksannut koko miestä pahemmin missään. Ehkäpä tarkemmalla luennalla huomaisin, että teoriaa on sovellettu syvemmällä tasolla. Olenko päässyt tästä puusta pidemmälle? No en.

Ohimennen sanonen, Lahelman opuksen nimi olisi mielettömän hyvä dekkarille. Touch of Red. Raflaavaa. Sain nimestä muutaman inspiksen omaan dekkariini, joka on yksi keskeneräisistä projekteistani. Että ei se ihan hukkaan mennyt (jos saan dekkarin ikinä kirjoitettua siis).

Plus herrenjeeses, minä luen alani kirjallisuutta vapaa-ajalla. Älkää nyt naureskelko. Kyseessä on luonnollinen tenttikirjakammoilmiö. Kirja kiinnostaa mielettömästi kunnes saa tietää sen olevan seuraava tenttikirja. Tämän tiedon astuttua kuvioihin mukaan kyseistä (ennen niin mielenkiintoista) kirjaa vältellään viimeiseen asti, kunnes se hätäisesti luetaan viimeisenä iltana ennen tenttiä. Ilman tuota tietoa kirja olisi luettu antaumuksella ja syventyen. Sama pätee omaan opinalaan. Arkeologia on uskomattoman mielenkiintoista ja siihen perehtyy innolla ja intensiteetillä. Kunnes yhtäkkiä alkaa opiskella sitä ns. virallisesti, milloin kaikki alan kirjat ja lehdet tutkimuksineen ja pohdintoineen herättävät yhtäkkiä syvää kauhua, joka johtuu yhtäkkisistä paineista, että tuo kaikki pitää nyt hallita.

Tai sitten se olen vain minä.