Synnytyskertomus on hieman liian napakka ja asiallinen nimitys seuraavalle pitkähkölle tekstille, mutta menkööt.
Elämäni valo, pieni höyheneni,
sinisen kuun poika. Syy valvottuihin öihin (ja päiviin), sekä
viinin ja laulun hälyttävään vähäisyyteen kuluneen kymmenen
kuukauden ajalta.
Raskausajalta, synnytyksestä ja
kuluneesta lapsivuodeajasta on jäänyt paljon ajatuksia jotka ehkä
kaipaavat kirjaamista ylös. Aina alun outoudesta (havahduin
muistelemaan ensimmäistä kertaa De Gaullen kentällä, että nyt on
jotain jäänyt tulematta vähään aikaan) aina sairaalan osaston
tunteiden täyteisiin viiteen päivään (ajattelin vakavissani ja
kyyneleet silmissä ryhtyväni kirjoittamaan runoja pojalleni
maidosta). Jokaisesta jaksosta on niin paljon sanottavaa, että puran
niitä ehkä vielä pitkän aikaa.No, blogissa on ainakin tilaa.
En koskaan ajatellut ryhtyväni
äidiksi. Lapset eivät tuntuneet koskaan kuuluvan minulle, minun
elämääni. Vähän samalla tavoin kuin ajokortti. Minulla ei vain
ole sitä ja ajatuskin moisen hommaamisesta on outo ja vieras. Mutta
kuten kaikki tietävät, elämä ei pidä suunnitelmista tai
odotuksista. Se pitää yllätyksistä. Tapasin aviomieheni kaksi ja
puoli vuotta sitten ja rakastuin siltä istumalta. Tiesin heti sinä
iltana kun keskustelimme viskilasiemme äärellä, että siinä on
tuleva aviomieheni. Sen kevään aikana kasvoin rakastamaan uutta
parasta ystävääni, ja jossain aivoissani kypsyi minulta tietämättä
tieto, että hänen kanssaan myös lapset olisivat tervetulleita. Niin
kaikki muuttui kuin huomaamatta. Jotkut asiat vain tietää jollain
oudolla tavalla, kuin muistaisi jotain tulevaisuudesta. Muistin että
tästä miehestä tulee kumppanini ja hänen kanssaan saamme lapsia.
Hassusti silti muisto siitä etten synnyttäisi ei muuttunut
mihinkään.
Poikamme tuli maailmaan
keisarileikkauksella. Tiedän että moni sektiolla lapsensa saanut
kokee synnyttäneensä ja puolustaa kokemustaan. Ymmärrän sen
täysin. En minäkään hetkeäkään koe päässeeni mitenkään helpolla
verrattuna alatien kautta synnyttäneisiin äiteihin. Mutta en
myöskään koe täysin synnyttäneenikään. Synnytys on aktiivista
toimintaa, prosessi johon äiti osallistuu. Leikkauksessa minä olin
tekemisen kohde, avuton ja turhautunut avuttomuuteeni. Passiivinen
objekti. En aidosti usko että pääsen näistä tuntemuksista
koskaan eroon. Koen epäonnistuneeni, enkä mahda tunteelleni mitään.
Leikkauksesta saimme kuitenkin maailmaan poikamme. Pieni höyhenemme
joka on tärkeämpi kuin mikään muu. Joten ilo uudesta elämästä
himmentää pettymyksen tunteita.
Tien leikkaussaliin koen alkaneen jo
paria viikkoa ennen varsinaista h-hetkeä. Muistan järkytyksen
tunteet kun kuulin ensimmäistä kertaa verikokeissa olleen jotain
hämärää. Olin aloittanut äitiysloman ja henkisesti valmentauduin
synnytykseen joka saattaisi noilla viikoilla alkaa hetkellä millä
hyvänsä. Olin lukenut kaikki kirjat, mielikuvaharjoitellut,
valmistautunut fyysisesti ja henkisesti tuohon naisen elämän hämmentävimpään
kokemukseen ja koitokseen. Tie synnytyspelosta synnytyksen kiihkeään
odotukseen oli loppujen lopuksi ollut helppo. Raskauden eteneminen
tuntui kuin luonnostaan muuttavan tuntemattoman pelon haluksi kokea
ja läpikäydä synnytys, jotta saisimme rakkaan pojan maailmaan. Se
oli minun taisteluni ja odotin sitä jo kiihkeästi. Halusin ja
toivoin pärjääväni mahdollisimman pitkälle lääkkeittä, jotta
pikkumies saisi parhaan mahdollisimman alun ilman lääkecocktailia
suonissaan. Pelkäsin ajatusta lääkkeiden ruokkimasta kierteestä.
Tunsin kirjoista ja dokumenteistä tilastot ja todennäköisyydet.
Toimenpiteet lisäsivät toimenpiteiden riskiä ja käynnistyksestä
saattoi syntyi ikävä kierre joka eteni aina pahimpaan pelkooni
asti; sektioon. Mieheni kanssa puhuimme toiveikkaasti, että
synnytyksen annettaisi edetä omalla painollaan ja lääketieteeseen
turvauduttaisiin silloin kun aidosti sitä kaivattaisiin, jos jotain
menisi pieleen tai omat voimani loppuisivat kesken.
Keskellä keväistä toukokuuta sain
sitten tietää, että verikokeissani oli jotain hämminkiä. Jotkut
arvot olivat ehkä hieman pielessä. Neuvolassa kuitenkin luvattiin,
että heitot olivat normaaleja raskaana olevalle ja kaikki olisi
kunnossa. Mieltä jäi kuitenkin vaivaamaan epäilys. Kaikki oli
mennyt täydellisesti tähän mennessä, niin nappiin kuin olla ja
voi. Eihän viime metreillä voi mennä mitään pieleen eihän?
Kyllähän minä olisin aavistanut jos jotain menisi pieleen,
olisinhan? Kohautin olkiani ja yritin unohtaa synkät ajatukset. Aika kului ja kaikki vaikutti ihan hyvältä kuitenkin, epäilyksistä huolimatta. Olo tuntui hyvältä. Kunnes...
Seuraavalla neuvolakäynnillä kolmen terveydenhoitajan voimin yritettiin arvuutella miten päin poikani oli. Viikkoja oli kiitettävästi jo koossa, eli raivotarjonnassa pitäisi olla jo oltu pitkän aikaa. Epävarmasti he päätyivät raivotarjontaan, mutta nyt minua epäilytti kunnolla ettei asiat tulisi sittenkään sujumaan kovin hyvin. Tunsin itsekin, että poika oli väärinpäin kohdussa. Ilmeisesti viimeisten viikkon raju liikehdintä oli arponut pikkumiehelle perätilan kohtuun. Siltä se ainakin minusta tuntui tuolloin, mutta aivan varma en voinut olla, varsinkin asiantuntijoiden vakuutellessa vieressä kaiken olevan hyvin. Raivotarjonnassa siellä oltiin, näin sanottiin. Kolme epävarmaa hoitajaa jotka vilkuilevat toisiaan hakien tukea diagnoosilleen. Joo joo, on se, onhan? Uskottava se kai oli.
En kuitenkaan voinut välttyä pahoilta aavistuksilta, sillä poju minusta tuntui olevan tulossa maailmaan peppu edellä. H-hetken odotus kuitenkin jatkui entiseen malliin. Kaiken piti olla kuitenkin ok. Ilmassa tuntui kesä ja olo oli hyvä.
Seuraavalla neuvolakäynnillä kolmen terveydenhoitajan voimin yritettiin arvuutella miten päin poikani oli. Viikkoja oli kiitettävästi jo koossa, eli raivotarjonnassa pitäisi olla jo oltu pitkän aikaa. Epävarmasti he päätyivät raivotarjontaan, mutta nyt minua epäilytti kunnolla ettei asiat tulisi sittenkään sujumaan kovin hyvin. Tunsin itsekin, että poika oli väärinpäin kohdussa. Ilmeisesti viimeisten viikkon raju liikehdintä oli arponut pikkumiehelle perätilan kohtuun. Siltä se ainakin minusta tuntui tuolloin, mutta aivan varma en voinut olla, varsinkin asiantuntijoiden vakuutellessa vieressä kaiken olevan hyvin. Raivotarjonnassa siellä oltiin, näin sanottiin. Kolme epävarmaa hoitajaa jotka vilkuilevat toisiaan hakien tukea diagnoosilleen. Joo joo, on se, onhan? Uskottava se kai oli.
En kuitenkaan voinut välttyä pahoilta aavistuksilta, sillä poju minusta tuntui olevan tulossa maailmaan peppu edellä. H-hetken odotus kuitenkin jatkui entiseen malliin. Kaiken piti olla kuitenkin ok. Ilmassa tuntui kesä ja olo oli hyvä.
Torstai
Pian kolmen hoitajan kourimisen jälkeen
neuvolassa mitattiin liian korkea verenpaine joka varmistettiin
seuraavana päivänä, ja sain samantien tuona torstaina lähetteen
sairaalaan. Hymy hyytyy kun kuulee epäilykset raskausmyrkytyksen tai
raskaushepatoosin mahdollisuudesta, varsinkin kun ei koko
odotusaikana ole sekuntiakaan ajatellut sellaisen olevan mahdollista
juuri minun kohdalla. Nehän ovat jotain mitä tapahtuu muille (aivan
niinkuin perätilainen vauvakin).
Ehdimme käväistä kotona ja siellä
olin maailman surkein pieni olento. Kaikki reippaus jota olin
kerännyt synnytystä varten oli kadonnut, pusertunut pois. Halusin
vain paeta jonnekin kaukaiseen mökkiin kauas lääkäreistä,
verikokeista ja verenpainemittareista, synnyttämään poikani
rauhassa. Terveydenhoitaja oli jo hetkeä aikaisemmin neuvolassa
maininnut aivan liikaa asioita joista en pitänyt, kuten
mahdollisuudesta että synnytys käynnistettäisiin jo tuona päivänä.
Vähintään osastolle jääminen valvontaan oli mahdollista. En
olisi halunnut liikkua minnekään tuolta sohvalta. Kaikki oli
menossa pieleen. Meidän piti mennä mieheni kanssa seuraavana
päivänä kaupungille katselemaan vauvantarvikkeita, syömään ja
käymään kirjastossa. Hitsi vie, lauantaina olisivat euroviisutkin.
Nyt edessä olisi mahdollisesti osastolle jääminen ja ehkä
keinotekoisesti käynnistetty synnytys. En ollut valmis mihinkään
tähän, en edes olemaan erossa miehestäni yötä. Olin paniikissa.
Lähdimme sairaalalle ja kaikki tuntui
niin epätodelliselta. En uskonut raskausmyrkytykseen, en uskonut
että minut laitettaisiin synnyttämään siinä ja heti. Elin
toivossa että kaikki oli vain väärinkäsitystä. Löysimme
perille ja etsimme synnytysosaston. Jännitin ja tietenkin saimme
odotella aulassa jonkun aikaa. Yritin lukea vanhoja naistenlehtiä
odotellessamme ja katselin ympärilleni synnytysosastoa. Oli
aavemaisen hiljaista. Yleensä kun olin kuullut tarinoita ja
muisteloita tuosta osastosta tuntuu kaikilla tutuilla olleen oma
synnytys pahimman ruuhkan aikaan. Nyt paikalla ei näkynyt koko
aikana kuin muutama hoitaja ja yksi satunnainen synnyttäjä. Jonkun
ajan kuluttua joku kätilö tulikin ottamaan vauvan sydämensykettä,
verenpainetta ja muita testejä. Proteiineja ei löytynyt virstasta,
verenpaine oli kohtuullinen ja vauva voi hyvin. Olo helpottui, mutta
saimme silti vielä lähetteen synnytyslääkärin pakeille keskustelemaan tuloksista. Siirryimme siis
odottelemaan toiseen odotustilaan. Uskalsin taas toivoa kaiken olevan hyvin ja
siinä odotellessamme hihkuinkin mielessäni, että väärinkäsitystähän tämä olikin
ja odotin lääkärin lähettävän meidät kotia.
Jonkun ajan kuluttua makasin
tutkimuspöydällä ja lääkäri ultrasi vatsaani. Sen piti olla lopputoimenpide, merkityksetön ja rutiinilla tehtävä. Odottelin pääseväni pöydältä ylös ja kotia.
Poika oli perätilassa. Olin toivonut niin paljon olevani väärässä, mutta niinhän se oli. Kaveri oli myöhästynyt viimeisestä käännöksestä. Yllätys ja säikähdys tulvahtivat mieleen ensimmäiseksi. Siinä maatessani kuitenkin terästäydyin. Naiset ovat synnyttäneet perätilaisia vauvoja iät ja ajat. Kyllä se siitä. Ajattelin toiveikkaasti, että perätilasta huolimatta synnytyssuunnitelma ei muutu, muksu nyt olisi vain hankalammassa asennossa. Huolettihan se tietenkin, mutta kyllä siitäkin selvittäisiin.
Poika oli perätilassa. Olin toivonut niin paljon olevani väärässä, mutta niinhän se oli. Kaveri oli myöhästynyt viimeisestä käännöksestä. Yllätys ja säikähdys tulvahtivat mieleen ensimmäiseksi. Siinä maatessani kuitenkin terästäydyin. Naiset ovat synnyttäneet perätilaisia vauvoja iät ja ajat. Kyllä se siitä. Ajattelin toiveikkaasti, että perätilasta huolimatta synnytyssuunnitelma ei muutu, muksu nyt olisi vain hankalammassa asennossa. Huolettihan se tietenkin, mutta kyllä siitäkin selvittäisiin.
"Ei se mahdu, ei näin päin."
Lantioni oli kuulema normaalikokoinen,
joten se ei kelpaisi perätilaisen synnytykseen. En voinut
usko korviani, pakkohan tuon on olla humpuukkia. Painoarviokin oli
pojalle 3200 grammaa, joten ei sieltä nyt mikään jättiläinen
ollut puskemassa läpi. Miten normaali lantio ei muka riitä
perätilaisen synnytykseen? Olin lievästi sanoen hämmentynyt.
Kaikki oli muuttunut niin nopeasti ja olin sekaisin. Mitä nyt?
Lääkäri jatkoi suosittelemalla sektiota. Pelästyin ja olin vielä
hämmentyneempi. Miten tässä näin on käymässä? Seuraavaksi en
tiedä aivan mitä tapahtui sillä olin pienessä sokissa ja kaikki tapahtui niin nopeasti. Keskustelimme kai eri vaihtoehdoista ja aikatauluista.
Pian olimme (onneksi) matkalla kotia. Olin helpottunut, että pääsin vielä ainakin siksi iltaa kotia. Osastolle jääminen yksin oli mörkö jota en halunnut kohdata. Mukanani oli lappu jossa seuraavaksi päiväksi oli lähete saapua ulkokäännöksen yritykseen ja uusiin kokeisiin. Toivo nosti päätään, ehkä poika ehtisi huomiseksi ihmeen kaupalla kääntyä ja jollei, niin ehkä ulkokäännös onnistuisi. Se ei lääkärin mukaan sattuisi, olisi vain epämiellyttävän tuntuista. Kaikki menisi vielä hyvin, eikä minun tarvitsisi ajatella perätilaa tai sektiota. Enkä enää ajatellutkaan.
Pian olimme (onneksi) matkalla kotia. Olin helpottunut, että pääsin vielä ainakin siksi iltaa kotia. Osastolle jääminen yksin oli mörkö jota en halunnut kohdata. Mukanani oli lappu jossa seuraavaksi päiväksi oli lähete saapua ulkokäännöksen yritykseen ja uusiin kokeisiin. Toivo nosti päätään, ehkä poika ehtisi huomiseksi ihmeen kaupalla kääntyä ja jollei, niin ehkä ulkokäännös onnistuisi. Se ei lääkärin mukaan sattuisi, olisi vain epämiellyttävän tuntuista. Kaikki menisi vielä hyvin, eikä minun tarvitsisi ajatella perätilaa tai sektiota. Enkä enää ajatellutkaan.
Raskausmyrkytyksen uhka roikkui
kuitenkin vielä yllämme. Lääkäri ei paremmista testituloksista
huolimatta uskonut etteikö kyseessä olisi juurikin alkava toksemia.
Itse en ole edelleenkään varma oliko kyseessä alkava toksemia vai
virheellinen mittatulos neuvolassa. Tuona päivänä sairaalassa ja
myöhemminkään en kuitenkaan enää ylittänyt toksemiasta kielivää
verenpainerajaa. Papereihin se kuitenkin jäi ja oli osasyynä tulevaan kiireeseen.
Perjantai
Seuraavana päivänä saavuimme
kääntöyritykseen. En ollut yön aikana tuntenut muutoksia pojan
asennossa joten olin huolissani. Olin viime hetkeen asti elätellyt
toivoa, että kaveri olisi kääntynyt omillaan, mutta eipä kai pikkuisella ollut tilaa. Ja mistäpä pikkumies olisi edes tuntenut
tarvetta kääntymiseen juuri sillä hetkellä, eipä hän tiennyt
äitinsä ahdingosta tuon taivaallista.
Aamupäivä oli lämmin. Oli
ennätyksellisen lämmintä toukokuuksi ja hikoilin
äitiysvaatteissani joihin alkoi olla jo kohtuu hankala mahtua. Menimme
synnytysosastolle ja meidät ohjattiin yhteen synnytyssaleista.
Katselin ympärilleni ja mietiskelin synnyttäisinkö täällä. Kuvittelin vielä tuossa vaiheessa synnyttäväni. En vain halunnut
ajatella sektiota. Vatsan päältä mitattiin jonkun aikaa vauvan
sydänääniä ja supistuksiakin tallentui käyrälle. Ennen käyrille
laittamista minun täytyi kuitenkin pukeutua leikkauskaapuun. Sitä
ihmeteltyäni kätilö tokaisi, että pakko laittaa. Kääntöyritys
voi olla haitallinen ja johtaa hätäsektioon. Olin järkyttynyt. Jos
joskus olen kironnut tossunpohjaista luonnettani, niin tuolloin. Nyt
jälkikäteen tuntuu, että olisi pitänyt siltä seisomalta
kieltäytyä toimenpiteestä. Mistään riskeistä kun minulle ei
oltu puhuttu yhtään mitään ennen tuota hetkeä kun minua oltiin jo kampeamassa sairaalasänkyyn. Jos aikaisemmin olisin tiennyt huonosta
onnistumisprosentista ja riskeistä niin olisin kieltäytynyt. Mutta
en jostain syystä kyennyt siinä tilanteessa. Ajattelin että kai tässä voi kuitenkin
ammattilaisiin luottaa? Mutta miten, kun eivät olleet edes
ohjeistaneet minua toimenpiteen onnistumisen mahdollisuuksista tai
vaaroista? Peloissani makasin siinä sitten käyrillä yrittäen samalla rentoutua.
Mieheni hieroi jalkojani ja minä mietin mihin ihmeeseen olen oikein
joutunut ja olin epävarma mitä minun tulisi tehdä. Vaisto käski häipyä paikasta sen siliän tien ja tuon kerran olisin sitä vaistoa voinut kuunnella.
Pian paikalle saapui synnytyslääkäri,
eri kuin aikaisemmin. Kävi tuossa vaiheessa mielessä ovatko kaikki
synnytyslääkärit suuria, vaaleita naisia, varsinaisia amatsoneja.
Kääntöyritys alkoi.
Lyhyesti virsi kaunis, mikään
elämässäni ei ole sattunut niin paljoa. Kätilö piti minua
paikoillaan laverilla ja lääkäri väänsi vatsaani väkivalloin.
Pelkäsin että vauva vahingoittuu. Pelkäsin että kylkiluuni
murtuvat. Itkin ja valitin kivusta ja näin mieheni olevan
hädissään. En ymmärtänyt miksi toimenpide oli niin kivulias, en
ymmärtänyt miksi lääkäri käytti niin paljon voimaa. Lopulta
lääkäri luovutti ja piina oli ohi. Piinaa se oli. Olo oli murjottu
ja olin kauhuissani pojan puolesta. Lääkäri totesi, että ellen
kestä tuota kipua (mutta eihän tämän pitänyt sattua) ei kannata
yrittää perätilasynnytystäkään. Asiallisesti hän kertoi riskeistä ja suositteli sektiota. Murruin ja
suostuin itkien. En enää muista miksi. Luultavasti koska molemmat lääkärit
olivat kertoneet sektion olevan turvallisempi vauvalle. Ehkä koska
pelkäsin sittenkin synnytystä. Ehkä kun en uskaltanut vastustaa lääkäreitä
tällä tuntemattomalla maalla mikä ei minulle kuulunut.
Makasin käyrillä vielä tunnin ajan vatsa turtana kivusta.
Pelkäsin lapsen puolesta ja itkin omaa kelvottomuuttani. Kaikki
odotettu oli pois pyyhkäisty.
Tuo oli viimeinen kerta kun näin synnytysosaston, en palaisi enää sinne synnyttämään. Minulla oli tiistaille varattu aika keisarinleikkaukseen. Illalla näin peilistä vatsani joka oli mustelmilla. Jotain kammottavaa on raskausvatsassa joka on aivan sinisenmustana...
Tuo oli viimeinen kerta kun näin synnytysosaston, en palaisi enää sinne synnyttämään. Minulla oli tiistaille varattu aika keisarinleikkaukseen. Illalla näin peilistä vatsani joka oli mustelmilla. Jotain kammottavaa on raskausvatsassa joka on aivan sinisenmustana...
Maanantai
Viikonloppu meni itkeskellessä
pettymystä ja yrittäen keskittyä muuhun. Katsoimme euroviisut
mieheni kanssa. Toivoin vielä että jonkun ihmeen kautta poika
kääntyisi viikonlopun aikana, mutta en enää uskonut siihen.
Maanantaina kävimme vihdoin kaupungilla. Viimeinen päivä mieheni
kanssa kahdestaan. Kävimme syömässä, kaupoissa kiertelemässä ja
kirjastossa. Tunsin potkuja, pientä elämää kohdussa ja mietin
kuinka ristiriitaiselta tuntuikaan. Toisaalta vatsa oli jo raskas ja
halusin oman kehon takaisin. Toisaalta halusin pitää pikkuisen
ikuisesti turvassa pahalta maailmalta itseni suojissa.
Tarkistimme illalla laukut ja
katselimme Bonesia. Menimme sänkyyn. En saanut unta koko yönä.
Menin lopulta lukemaan olohuoneeseen (Thief of Time, ties kuinka
mones lukukerta) ja katsomaan sarastusta. Mietiskelin niitä näitä siinä aamunvalossa. Sujuisikohan kaikki hyvin? Entä jos jotain menee pieleen? Ajatukset pyörivät päässäni.
Tiistai
Neljältä aamuyöstä menin suihkuun.
Sairaalalla piti olla jo puoli seitsemältä. Olin janoinen, sillä
ennen leikkausta ei saanut tietenkään juoda tai syödä mitään.
Ei ruoasta niin väliä, mutta kaipasin vettä. Mieheni heräsi ja
teki tarvittavat aamutoimet. Paljoa tehtävää ei ollutkaan kun
aamusta puuttuivat kaikki normaalit arkirutiinit kuten kahvi,
aamiainen, hiusten ja kasvojen laitto. Suihku ja vaatteet niskaan,
siinäpä se. Otin muutaman kuvan, halusin muistoksi viimeisestä
aamusta ison vatsan kanssa pari otosta. Näytän kuvissa
jännittyneeltä ja kalpealta.
Lähdimme ajamaan sairaalalle kuuden
tienoilla ja ulkona oli jo aurinkoista ja lämmintä. Maisema näytti
terävämmältä, aidommalta kuin ennen. Yritin painaa mieleeni yksityiskohtia mahdollisimman paljon, halusin muistaa sen aamun aina niin kirkkaana kuin vain pystyisin. En tiennyt mitä tulisi
tapahtumaan. Kävelimme parkkihallilta läpi nyt jo kesäisen aamun
ennenkuin astuimme betonikompleksin sisälle. Tuntui kuin tehostettu
ilmastointi, steriilit pinnat ja sairaalatuoksu olisivat nielaisseet
minut sisäänsä, kuin jokin outo peto tai koneisto. Taakse jäi toukokuinen aamu.
Löysimme synnyttäneiden osaston joka
oli siihen aikaan aamusta hiljainen. Tunnelma tuntui jostain syystä paremmalta kuin synnytysosastolla, johtuisikohan ikkunoista vai
mistä. Vai liekö ilmapiiristä? Ehkä synnytysosaston ilma on
raskaana jännityksestä ja pelosta, mutta synnyttäneiden osaston
ilma tulvii iloa, rakkautta ja helpotusta. En tiedä.
Vastaamme tuli sairaanhoitaja tai
kätilö, en ole varma kumpi. Hän ohjasi meidät istumaan
yhteistilaan ja otti muutamia tietoja ylös. Kasvoistani varmasti
näkyi jännitys kauas sillä hän rauhoitti minua niillä
tavallisilla lauseilla, hyvin se menee ja niin pois päin. Sanat
eivät niinkään rauhoittaneet minua, mutta hieman auttoi hoitajan
rento olemus. Jos jollekin keisarinleikkaus on noin arkista niin
tuntui jo vähän helpommalta.
Mieli parani myös tiedolla, että
todellakin saisimme oleskelun ajaksi perhehuoneen. Kivi vierähti
sydämeltäni sillä olin pelännyt alusta asti, että joudun eroon
miehestäni. Meidät ohjattiinkin saman tien huoneeseen ja pääsimme
purkamaan laukkujamme. Minulta napattiin taas yksi verikoe. Pian
paikalle saapui hoitava kätilö ja sairaanhoitajaharjoittelija
jotka selostivat aamun kulun. Edelläni oli alunperin kolme
keisarinleikkausta, mutta alhaisten trombosyyttien vuoksi
leikkaustani aikaistettiin niin, että edellä olisi vain kaksi.
Alkuvalmisteluista (jonka aikana kätilö ja hoitaja kauhistelivat
vatsan mustelmia ja vaativat että joku ilmoitus tuosta pitäisi
tehdä) ja vaatteiden vaihdosta huolimatta edessä oli vielä
muutaman tunnin odotus. Jano oli jo hirveä. Sairaalan vaatteet
olivat mukavat, mutta kamalan näköiset. Mies sai päälleen
sairaalasarjoista tutut siniset housut, sekä paidan ja olisi
stetoskoopin kanssa käynyt lääkäristä. Omat vermeeni olivat
jotain teltan ja muumimamman väliltä.
Yritimme torkuskella
huoneessamme odotellessamme leikkaukseen kutsua. Poika oli
epätavallisen liikkumatta, varmaan tunsi oman hermostumiseni ja
väsymykseni. En tietenkään onnistunut nukkumaan edes tuossa välin
ja jano kuivasi kurkkua. Aloin toivoa leikkauksen alkamista jo sillä
verukkeella, että saisin juoda jotain. Tippaa tarjottiin, mutta en
uskonut sen vievän varsinaista janon tunnetta mihinkään, joten
jätin sen väliin vielä siinä vaiheessa.
Kätilön ja hoitajan tullessa hakemaan
leikkaukseen peruinkin mielessäni heti kaikki toiveet leikkauksen
alkamisesta. Yritin hymyillä, mutta olin silminnähden kauhuissani.
Kaikki kommentoivat siitä minulle jälkikäteen. En vain kai osaa
kätkeä tunteitani yhtään. Ilman miestäni olisin ollut rikki
pelosta. En ollut koskaan ollut leikkauksessa. Painajaisissani olen
joskus ollut leikkauksessa ja unissa haava on ammottanut avoimena ja
kivuliaana. En tiennyt mitä odottaa, mutta ajatus vatsan avaamisesta
sai minut huonovointiseksi. Yritin keskittyä siihen ajatukseen, että
nyt tapaisin vihdoin poikani. Tämä ei olisi päivä jolloin minut
leikattaisiin, tämä olisi päivä jolloin poikani tulisi maailmaan.
Kuljimme leikkaussalin luo ja
jäimme odottamaan lasiovien luo sisäänkutsua. Yllättäin
saimmekin viestin palata takaisin osastolle sillä joku synnyttäjä
saapuisi juuri hätäsektioon. Tunsin helpotusta ja pettymystä
samaan aikaan. Tiedättehän? Hetki vielä armon aikaa, mutta
toisaalta haluaisi että koko homma olisi jo ohi. Kävelimme takaisin
odottelemaan vielä tunniksi leikkauksen alkamista. Siinä, sinä
päivänä tunsin olevani elämän ja kuoleman välissä. Tiedän,
kuulostaa turhan teatraaliselta, mutta jotain lapsen tulossa
maailmaan on. Kaikki me koemme joskus kuoleman, tuon väistämättömän.
Ja vaikka olisimme kuinka valmistautuneita siihen niin en usko
etteikö jokainen sitä pelkäisi. Mutta tuona päivänä maailmaan
tulisi uutta elämää, ja kaikki kipu, pelko ja veri kertoisi siitä,
ei kuolemasta. Tuntui että kamala kokemus olisi kestettävissä,
koska minään muuna päivänä en olisi niin elossa kuin tuona
päivänä,
Palasimme leikkaussalin eteen ja tällä
kertaa meidät otettiin sisään: minut, mieheni, kätilö,
sairaanhoitaja ja sairaalasänky. Kävelimme vihreään
leikkaussaliin jossa hyöri henkilökuntaa. He esittelivät itsensä,
mutta niin kireänä kuin viulunkieli olin, etten muista yhtään
nimeä enää. Olin peloissani, en sitä voi millään kieltää.
Samalla tuntui uskomattomalta, että jo puolen tunnin sisällä
näkisin poikani. Kuinka epätodellista. Ikään kuin en aivan
oikeasti olisi uskonut, että kohdussani olisi pieni lapsi, en aivan
syvällä sisimmässäni. Välillä hätkähdän edelleen kun huomaan
facebookissa profiilissani lukevan, että olen naimisissa. "Niin
olenkin!", ajattelen samaan aikaan täynnä riemua ja
hämmennystä. Tämä tuntui jotenkin samalta, paitsi etten ollut
vielä nähnyt sitä tekijää joka muuttaisi kaiken todeksi.
Henkilökunta ryhtyi laittamaan minua
valmiiksi. Anestesialääkäri oli rauhallinen mies joka selitti
hyvin selkeästi kaiken mitä tulisi tapahtumaan ja hän oli hyvin
luottamusta herättävä. Ylipäätään kaikkien rentous tilanteessa
rauhoitti hieman. Mitään hosumista ei ollut ja jokaiseen vaiheeseen
varattiin aikaa. Kauhusta kankeana minä edelleen olin, mutta
ainakaan paniikki ei kasvanut tuosta enää. Minulle laitettiin
kanyyli kämmenselkään ja täytyy rehellisesti myöntää sen
laiton olleen leikkauksen kivuliain vaihe. Tämän jälkeen suoneeni
ohjattiin ties mitä mistä en tänäkään päivänä tiedä mitään.
Tässä vaiheessa oli todellakin pakko hyväksyä, etten olisi
aktiivinen synnyttäjä joka voisi vaikuttaa synnytykseensä. Olin
lääkäreiden armoilla, tuntemattomalla maalla ja ainoa mitä
pystyin tekemään oli hengittäminen. Sitäkin avusti happiviikset.
Pian selkääni laitettiin kammottu
spinaalipuudute. Epiduraali oli poissa laskuista alhaisten
trombosyyttien vuoksi. Yllättäin se ei tuntunut oikein miltään.
Puristin varmasti mieheni kättä siinä maatessani selkä kaarella,
mutta sormenpäästä otettava verikoekin on kivuliaampi. Hädin
tuskin tunsin kun ihon lävisti neula. Sen sijaan sen asettelu tuntui
kyllä, mutta ei kivuliaalta. Tuntui kuin selkärangassa olisi
kiemurrellut käärme. Outoa ja epämiellyttävää, mutta ei
kivuliasta. Katetri laitettiin paikalle onneksi vasta myöhemmin, puudutteen jo
toimiessa. Se kuulema tuntuu ikävältä.
Spinaalin laiton jälkeen mieheni istutettiin
vasemmalle puolelleni ja eteemme ryhdyttiin taiteilemaan näköesteeksi
kangasta. Mietin väsyneenä millainen sotku siitä tulisi jos joku
kesken leikkauksen kompastuisi siihen ja kaikki leviäisi pitkin
poikin. Yritin jutella mieheni kanssa valmisteluiden aikana. En tiedä
kumpi oli hermostuneempi, minä vai hän. Minä varmaan. Puudute
alkoi vaikuttaa yhä lähempänä rintakehää ja muutamien
testailujen jälkeen leikkaus alkoi. En ole edelleenkään varma
missä välissä tapahtui mitäkin. Puudutteet veivät kivun ja
lämpötilan tunnot, mutta eivät varsinaista tuntemisen aistimusta.
Tunsin painon ja liikkeen, mutta kaikki oli epämääräistä ilman
noita ohjaavia aistimuksia. Jossain vaiheessa tunsin voimakasta
kiskomista ja säikähdin. Tunne oli hyvin omituinen. Pelkäsin
hetken aikaa, että keuhkojani kiskotaan irti ja olin ihmeissäni
mitä siellä tapahtuu. Olin hetkeä aikaisemmin vasta tajunnut, että
minut oli jo avattu, mutta en pystynyt tajuamaan mitä tuo
sietämättömän voimakas kiskomisen tunne ylävatsassa oikein oli.Tuntui kuin joku pesisi pyykkiä vatsassani.
Yhtäkkiä kuuluu voimakas, ihana ja
kuuluva parkaisu. Tuo on hetki jolloin maailma aidosti pysähtyi,
kristalloitui ikuisiksi ajoiksi. Katsoin miestäni ja tuijotimme
toisiamme laajennein silmin. Ajattelimme samaa, tiedän sen. Sitä
hämmästystä, sitä ihmetystä, sitä iloa ja epäuskoa, että
maailmaan oli tullut lapsi. Muistan sen äänen aina.
Katsomme mieheni kanssa
toisiamme pysähtyneinä molemmat tuohon hetkeen. Kuin tyhjästä
syliini tupsahtaa pieni olento. Ilman mitään ennakkovaroitusta
muuten, tuosta noin vain kainalossani on yhtäkkiä vauva joka tuijottaa minua
täysin kirkkain silmin. Ei mitään tietoakaan tokkuraisuudesta tai itkusta. Olen
aina pitänyt vauvoja keskeneräisinä, tyhjinä olentoina, mutta
tuona hetkenä poikamme silmissä näkyi ikuisuus. Noiden rauhallisten silmien
katse oli vanhempi kuin itse aika. Nyt olen ymmärtänyt, että
kaikkien vastasyntyneiden katse on sellainen. Ne ovat ihan omanlaisiaan olentojaan ennen kuin kasvavat varsinaisiksi itsenäisiksi olennoikseen,
kuin oma pikkuruinen lajinsa. Siinä sylissäni poika oli kuin kosmoksen
avatar, tapittamassa meitä tummilla silmillään ilman tietoakaan
mistään tyhjyydestä tai keskeneräisyydestä.
Pelkäsin kamalasti, että tiputan hänet. Olin
väsynyt ja puudutteesta kankea. Mutta silti aivan liian pian hoitaja
otti pojan pois. En ehtinyt millään nähdä tarpeeksi sinä lyhyenä
aikana. Kuinka kateellinen olen äideille jotka saavat lapsena syliin
pitkäksi aikaa heti syntymästä. Itse ehdin pidellä pientä ehkä
puoli minuuttia, jos sitäkään. Poika katosi hoitajan ja isänsä matkaan ja minä
jäin yksin. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, niin yllättäin.
Vasta minuutteja oli kulunut puudutteen laitosta.
Henkilökunta ryhtyi kursimaan minua kokoon ja itse yritin väsyneesti
kysellä oliko kaikki sujunut hyvin. Poika oli kuulema terve ja
terhakka, eikä minulla ollut mitään hätää. Tärisin kuitenkin
sietämättömästi ja ajattelin, että olipa tuuria saada juuri tämä
puudutteen sivuvaikute. Olin kuolemanväsynyt, janoissani ja tärisin.
Sanoin hoitajalle nukahtavani hetkeksi, etteivät huolestuisi. En
kuitenkaan saanut unta, mutta en enää hermoilun vuoksi. Kävin läpi
mielessäni kaikkea kokemaani ja huomasin etten voinut ajatella yhtä asiaa
miettimättä aikaisempaa asiaa mistä se oli saanut alkunsa. Äsken
pitelemääni poikaani. Odotusaikaa. Italiaa. Häitä ja rakastani. Yhteistä
kesäämme, yhteistä talveamme. Kosintaa. Yhteenmuuttoa.
Rakkaudentunnustuksiamme talviöinä. Ensitreffejämme.
Tapaamistamme. Mietin kuinka kaikki oli yhteydessä ja minne me
olemme vielä matkalla, mitä tulemme kokemaan. Nyt kolmisin.
Kokoonsaattamiseni kesti noin tunnin
ajan jonka jälkeen minut siirrettiin sairaalasänkyyn ja heräämöön.
Siellä minun pedattiin syvälle lämpöpeittojen alle. Olin
tokkurainen väsymyksestä ja rukoilin vettä. Siellä hoitaja antoikin vihdoin
tuota ihanaa nestettä hieman. Ei mikään ole maistunut niin
hyvältä.
Heräämöaika venyi. Vatsaani
paineltiin ja tyhjennettiin lyhyin väliajoin joten varsinaisesta nukkumisesta ei
tullut mitään. Olen aina inhonnut hoitajien ja lääkäreiden tapaa
vähätellä minulle asioita, jättää kertomasta. Nytkin kuulin
vain huolestuneita kuiskutteluita jälkeisten määrästä ja
verenvuodosta. Paikalle kutsuttiin lääkärikin ja kuiskuttelu
jatkui. Jalkani alkoivat liikkua kyllä heti heräämöön päästyä,
mutta vuodon vuoksi olin vangittu paikoilleni. Pelkäsin, että
leikkauksessa oli jäänyt jotain vuotamaan ja minut avattaisiin
uudelleen. En saanut enää lisää vettä.
Torkuin väsyneenä paineluiden välissä
ja pahat aavistukset mielessä kasvaen. Olin huonovointinen, kipeä ja
peloissani. Yhtäkkiä verhojen takaa tuli esille kätilö kantaen
mukanaan pientä nyyttiä. Silmäni levisivät. Oliko se...? Oli se.
Pieni höyhen pääsi syliini vihdoin, ensi-imetykselle. Se onneksi
sujui niin hyvin, että poika sai olla sylissäni pitkään, yli
puoli tuntia vartin sijaan mitä aluksi sanottiin. Mikään ei ole
tuntunut niin ihanalta, kodikkaalta, siltä kuin maailmassa olisi
kaikki oikein ja paikallaan, kuin siinä maatessamme sylikkäin.
Ehdin vihdoin katsella ja haistella häntä. Vain mieheni puuttui
paikalta. Muuten kaikki oli niin kuin pitää. Taas liian pian hänet
vietiin pois, mutta ainakin mieheni syliin.
Jonkun ajan kuluttua sain vihdoin
vihreää valoa osastolle lähtöön ja niin minua kärrättiinkin
sitten pitkin käytäviä. Osastolle saapuessamme olin varmasti
kamala näky. Sängyn pohjalla, letkuissa, kalpeana. Mutta minä taas
näin mieheni pitelemässä poikaani ja se oli ihana näky. Vihdoin
olimme yhdessä kaikki kolme.
Onko se sitten sen arvoista? Kaiken
pelon ja kivun arvoista, niin kuin äidit aina sanovat? Olen pettynyt
siihen miten synnytykselle kävi ja tulen aina kokemaan, että jokin
oleellinen osanen minulta puuttuu kokemuksesta, koska en saanut/voinut/uskaltanut synnyttää. Pelkään edelleen verta ja leikkauksia. Olin leikkauksesta
heikossa kunnossa pitkään. Mutta kyllä se oli sen arvoista. Se
hetki kun saa lapsen syliin pyyhkii pois kaiken muun surun, ja sen
toistaa kymmenentuhatta äitiä kuorossa sukupolvesta toiseen. Ja
ihan syystä.
Isä ja poika |
Poikamme syntyi 21.5.2013, klo 11.49.
Paino 3510 g, pituus 49cm. Äiti onnellinen, isä onnellinen. Kaikki
hyvin.
Voi kamalaa - ja ihanaa samalla. Mielenkiintoista lukea tällainenkin synnytyskertomus, varsinkin noista tuntemuksista, yleensä kun synnytyskertomukset on juuri näistä alakautta syntyneistä.
VastaaPoistaJoo ja niitä minäkin olen lukenut. Tosin vaikka niitä olen lukenut roppakaupalla niin en edelleenkään tiedä miltä tuntuisi synnyttää polttoineen ja kaikkineen.
VastaaPoista