maanantai 24. kesäkuuta 2013

Synnytyskertomus

Synnytyskertomus on hieman liian napakka ja asiallinen nimitys seuraavalle pitkähkölle tekstille, mutta menkööt.

Elämäni valo, pieni höyheneni, sinisen kuun poika. Syy valvottuihin öihin (ja päiviin), sekä viinin ja laulun hälyttävään vähäisyyteen kuluneen kymmenen kuukauden ajalta. 


Raskausajalta, synnytyksestä ja kuluneesta lapsivuodeajasta on jäänyt paljon ajatuksia jotka ehkä kaipaavat kirjaamista ylös. Aina alun outoudesta (havahduin muistelemaan ensimmäistä kertaa De Gaullen kentällä, että nyt on jotain jäänyt tulematta vähään aikaan) aina sairaalan osaston tunteiden täyteisiin viiteen päivään (ajattelin vakavissani ja kyyneleet silmissä ryhtyväni kirjoittamaan runoja pojalleni maidosta). Jokaisesta jaksosta on niin paljon sanottavaa, että puran niitä ehkä vielä pitkän aikaa.No, blogissa on ainakin tilaa.



En koskaan ajatellut ryhtyväni äidiksi. Lapset eivät tuntuneet koskaan kuuluvan minulle, minun elämääni. Vähän samalla tavoin kuin ajokortti. Minulla ei vain ole sitä ja ajatuskin moisen hommaamisesta on outo ja vieras. Mutta kuten kaikki tietävät, elämä ei pidä suunnitelmista tai odotuksista. Se pitää yllätyksistä. Tapasin aviomieheni kaksi ja puoli vuotta sitten ja rakastuin siltä istumalta. Tiesin heti sinä iltana kun keskustelimme viskilasiemme äärellä, että siinä on tuleva aviomieheni. Sen kevään aikana kasvoin rakastamaan uutta parasta ystävääni, ja jossain aivoissani kypsyi minulta tietämättä tieto, että hänen kanssaan myös lapset olisivat tervetulleita. Niin kaikki muuttui kuin huomaamatta. Jotkut asiat vain tietää jollain oudolla tavalla, kuin muistaisi jotain tulevaisuudesta. Muistin että tästä miehestä tulee kumppanini ja hänen kanssaan saamme lapsia. Hassusti silti muisto siitä etten synnyttäisi ei muuttunut mihinkään.

Poikamme tuli maailmaan keisarileikkauksella. Tiedän että moni sektiolla lapsensa saanut kokee synnyttäneensä ja puolustaa kokemustaan. Ymmärrän sen täysin. En minäkään hetkeäkään koe päässeeni mitenkään helpolla verrattuna alatien kautta synnyttäneisiin äiteihin. Mutta en myöskään koe täysin synnyttäneenikään. Synnytys on aktiivista toimintaa, prosessi johon äiti osallistuu. Leikkauksessa minä olin tekemisen kohde, avuton ja turhautunut avuttomuuteeni. Passiivinen objekti. En aidosti usko että pääsen näistä tuntemuksista koskaan eroon. Koen epäonnistuneeni, enkä mahda tunteelleni mitään. Leikkauksesta saimme kuitenkin maailmaan poikamme. Pieni höyhenemme joka on tärkeämpi kuin mikään muu. Joten ilo uudesta elämästä himmentää pettymyksen tunteita.

Tien leikkaussaliin koen alkaneen jo paria viikkoa ennen varsinaista h-hetkeä. Muistan järkytyksen tunteet kun kuulin ensimmäistä kertaa verikokeissa olleen jotain hämärää. Olin aloittanut äitiysloman ja henkisesti valmentauduin synnytykseen joka saattaisi noilla viikoilla alkaa hetkellä millä hyvänsä. Olin lukenut kaikki kirjat, mielikuvaharjoitellut, valmistautunut fyysisesti ja henkisesti tuohon naisen elämän hämmentävimpään kokemukseen ja koitokseen. Tie synnytyspelosta synnytyksen kiihkeään odotukseen oli loppujen lopuksi ollut helppo. Raskauden eteneminen tuntui kuin luonnostaan muuttavan tuntemattoman pelon haluksi kokea ja läpikäydä synnytys, jotta saisimme rakkaan pojan maailmaan. Se oli minun taisteluni ja odotin sitä jo kiihkeästi. Halusin ja toivoin pärjääväni mahdollisimman pitkälle lääkkeittä, jotta pikkumies saisi parhaan mahdollisimman alun ilman lääkecocktailia suonissaan. Pelkäsin ajatusta lääkkeiden ruokkimasta kierteestä. Tunsin kirjoista ja dokumenteistä tilastot ja todennäköisyydet. Toimenpiteet lisäsivät toimenpiteiden riskiä ja käynnistyksestä saattoi syntyi ikävä kierre joka eteni aina pahimpaan pelkooni asti; sektioon. Mieheni kanssa puhuimme toiveikkaasti, että synnytyksen annettaisi edetä omalla painollaan ja lääketieteeseen turvauduttaisiin silloin kun aidosti sitä kaivattaisiin, jos jotain menisi pieleen tai omat voimani loppuisivat kesken.

Keskellä keväistä toukokuuta sain sitten tietää, että verikokeissani oli jotain hämminkiä. Jotkut arvot olivat ehkä hieman pielessä. Neuvolassa kuitenkin luvattiin, että heitot olivat normaaleja raskaana olevalle ja kaikki olisi kunnossa. Mieltä jäi kuitenkin vaivaamaan epäilys. Kaikki oli mennyt täydellisesti tähän mennessä, niin nappiin kuin olla ja voi. Eihän viime metreillä voi mennä mitään pieleen eihän? Kyllähän minä olisin aavistanut jos jotain menisi pieleen, olisinhan? Kohautin olkiani ja yritin unohtaa synkät ajatukset. Aika kului ja kaikki vaikutti ihan hyvältä kuitenkin, epäilyksistä huolimatta.  Olo tuntui hyvältä. Kunnes...

Seuraavalla neuvolakäynnillä kolmen terveydenhoitajan voimin yritettiin arvuutella miten päin poikani oli. Viikkoja oli kiitettävästi jo koossa, eli raivotarjonnassa pitäisi olla jo oltu pitkän aikaa. Epävarmasti he päätyivät raivotarjontaan, mutta nyt minua epäilytti kunnolla ettei asiat tulisi sittenkään sujumaan kovin hyvin. Tunsin itsekin, että poika oli väärinpäin kohdussa. Ilmeisesti viimeisten viikkon raju liikehdintä oli arponut pikkumiehelle perätilan kohtuun. Siltä se ainakin minusta tuntui tuolloin, mutta aivan varma en voinut olla, varsinkin asiantuntijoiden vakuutellessa vieressä kaiken olevan hyvin. Raivotarjonnassa siellä oltiin, näin sanottiin. Kolme epävarmaa hoitajaa jotka vilkuilevat toisiaan hakien tukea diagnoosilleen. Joo joo, on se, onhan? Uskottava se kai oli.

En kuitenkaan voinut välttyä pahoilta aavistuksilta, sillä poju minusta tuntui olevan tulossa maailmaan peppu edellä.  H-hetken odotus kuitenkin jatkui entiseen malliin. Kaiken piti olla kuitenkin ok. Ilmassa tuntui kesä ja olo oli hyvä.


Torstai

Pian kolmen hoitajan kourimisen jälkeen neuvolassa mitattiin liian korkea verenpaine joka varmistettiin seuraavana päivänä, ja sain samantien tuona torstaina lähetteen sairaalaan. Hymy hyytyy kun kuulee epäilykset raskausmyrkytyksen tai raskaushepatoosin mahdollisuudesta, varsinkin kun ei koko odotusaikana ole sekuntiakaan ajatellut sellaisen olevan mahdollista juuri minun kohdalla. Nehän ovat jotain mitä tapahtuu muille (aivan niinkuin perätilainen vauvakin).

Ehdimme käväistä kotona ja siellä olin maailman surkein pieni olento. Kaikki reippaus jota olin kerännyt synnytystä varten oli kadonnut, pusertunut pois. Halusin vain paeta jonnekin kaukaiseen mökkiin kauas lääkäreistä, verikokeista ja verenpainemittareista, synnyttämään poikani rauhassa. Terveydenhoitaja oli jo hetkeä aikaisemmin neuvolassa maininnut aivan liikaa asioita joista en pitänyt, kuten mahdollisuudesta että synnytys käynnistettäisiin jo tuona päivänä. Vähintään osastolle jääminen valvontaan oli mahdollista. En olisi halunnut liikkua minnekään tuolta sohvalta. Kaikki oli menossa pieleen. Meidän piti mennä mieheni kanssa seuraavana päivänä kaupungille katselemaan vauvantarvikkeita, syömään ja käymään kirjastossa. Hitsi vie, lauantaina olisivat euroviisutkin. Nyt edessä olisi mahdollisesti osastolle jääminen ja ehkä keinotekoisesti käynnistetty synnytys. En ollut valmis mihinkään tähän, en edes olemaan erossa miehestäni yötä. Olin paniikissa.

Lähdimme sairaalalle ja kaikki tuntui niin epätodelliselta. En uskonut raskausmyrkytykseen, en uskonut että minut laitettaisiin synnyttämään siinä ja heti. Elin toivossa että kaikki oli vain väärinkäsitystä. Löysimme perille ja etsimme synnytysosaston. Jännitin ja tietenkin saimme odotella aulassa jonkun aikaa. Yritin lukea vanhoja naistenlehtiä odotellessamme ja katselin ympärilleni synnytysosastoa. Oli aavemaisen hiljaista. Yleensä kun olin kuullut tarinoita ja muisteloita tuosta osastosta tuntuu kaikilla tutuilla olleen oma synnytys pahimman ruuhkan aikaan. Nyt paikalla ei näkynyt koko aikana kuin muutama hoitaja ja yksi satunnainen synnyttäjä. Jonkun ajan kuluttua joku kätilö tulikin ottamaan vauvan sydämensykettä, verenpainetta ja muita testejä. Proteiineja ei löytynyt virstasta, verenpaine oli kohtuullinen ja vauva voi hyvin. Olo helpottui, mutta saimme silti vielä lähetteen synnytyslääkärin pakeille keskustelemaan tuloksista. Siirryimme siis odottelemaan toiseen odotustilaan. Uskalsin taas toivoa kaiken olevan hyvin ja siinä odotellessamme hihkuinkin mielessäni, että väärinkäsitystähän tämä olikin ja odotin lääkärin lähettävän meidät kotia.

Jonkun ajan kuluttua makasin tutkimuspöydällä ja lääkäri ultrasi vatsaani. Sen piti olla lopputoimenpide, merkityksetön ja rutiinilla tehtävä. Odottelin pääseväni pöydältä ylös ja kotia.

Poika oli perätilassa. Olin toivonut niin paljon olevani väärässä, mutta niinhän se oli. Kaveri oli myöhästynyt viimeisestä käännöksestä. Yllätys ja säikähdys tulvahtivat mieleen ensimmäiseksi. Siinä maatessani kuitenkin terästäydyin. Naiset ovat synnyttäneet perätilaisia vauvoja iät ja ajat. Kyllä se siitä. Ajattelin toiveikkaasti, että perätilasta huolimatta synnytyssuunnitelma ei muutu, muksu nyt olisi vain hankalammassa asennossa. Huolettihan se tietenkin, mutta kyllä siitäkin selvittäisiin.

"Ei se mahdu, ei näin päin."

Lantioni oli kuulema normaalikokoinen, joten se ei kelpaisi perätilaisen synnytykseen. En voinut usko korviani, pakkohan tuon on olla humpuukkia. Painoarviokin oli pojalle 3200 grammaa, joten ei sieltä nyt mikään jättiläinen ollut puskemassa läpi. Miten normaali lantio ei muka riitä perätilaisen synnytykseen? Olin lievästi sanoen hämmentynyt. Kaikki oli muuttunut niin nopeasti ja olin sekaisin. Mitä nyt? Lääkäri jatkoi suosittelemalla sektiota. Pelästyin ja olin vielä hämmentyneempi. Miten tässä näin on käymässä? Seuraavaksi en tiedä aivan mitä tapahtui sillä olin pienessä sokissa ja kaikki tapahtui niin nopeasti. Keskustelimme kai eri vaihtoehdoista ja aikatauluista.

Pian olimme (onneksi) matkalla kotia. Olin helpottunut, että pääsin vielä ainakin siksi iltaa kotia. Osastolle jääminen yksin oli mörkö jota en halunnut kohdata. Mukanani oli lappu jossa seuraavaksi päiväksi oli lähete saapua ulkokäännöksen yritykseen ja uusiin kokeisiin. Toivo nosti päätään, ehkä poika ehtisi huomiseksi ihmeen kaupalla kääntyä ja jollei, niin ehkä ulkokäännös onnistuisi. Se ei lääkärin mukaan sattuisi, olisi vain epämiellyttävän tuntuista. Kaikki menisi vielä hyvin, eikä minun tarvitsisi ajatella perätilaa tai sektiota. Enkä enää ajatellutkaan.

Raskausmyrkytyksen uhka roikkui kuitenkin vielä yllämme. Lääkäri ei paremmista testituloksista huolimatta uskonut etteikö kyseessä olisi juurikin alkava toksemia. Itse en ole edelleenkään varma oliko kyseessä alkava toksemia vai virheellinen mittatulos neuvolassa. Tuona päivänä sairaalassa ja myöhemminkään en kuitenkaan enää ylittänyt toksemiasta kielivää verenpainerajaa. Papereihin se kuitenkin jäi ja oli osasyynä tulevaan kiireeseen.


Perjantai

Seuraavana päivänä saavuimme kääntöyritykseen. En ollut yön aikana tuntenut muutoksia pojan asennossa joten olin huolissani. Olin viime hetkeen asti elätellyt toivoa, että kaveri olisi kääntynyt omillaan, mutta eipä kai pikkuisella ollut tilaa. Ja mistäpä pikkumies olisi edes tuntenut tarvetta kääntymiseen juuri sillä hetkellä, eipä hän tiennyt äitinsä ahdingosta tuon taivaallista.

Aamupäivä oli lämmin. Oli ennätyksellisen lämmintä toukokuuksi ja hikoilin äitiysvaatteissani joihin alkoi olla jo kohtuu hankala mahtua. Menimme synnytysosastolle ja meidät ohjattiin yhteen synnytyssaleista. Katselin ympärilleni ja mietiskelin synnyttäisinkö täällä. Kuvittelin vielä tuossa vaiheessa synnyttäväni. En vain halunnut ajatella sektiota. Vatsan päältä mitattiin jonkun aikaa vauvan sydänääniä ja supistuksiakin tallentui käyrälle. Ennen käyrille laittamista minun täytyi kuitenkin pukeutua leikkauskaapuun. Sitä ihmeteltyäni kätilö tokaisi, että pakko laittaa. Kääntöyritys voi olla haitallinen ja johtaa hätäsektioon. Olin järkyttynyt. Jos joskus olen kironnut tossunpohjaista luonnettani, niin tuolloin. Nyt jälkikäteen tuntuu, että olisi pitänyt siltä seisomalta kieltäytyä toimenpiteestä. Mistään riskeistä kun minulle ei oltu puhuttu yhtään mitään ennen tuota hetkeä kun minua oltiin jo kampeamassa sairaalasänkyyn. Jos aikaisemmin olisin tiennyt huonosta onnistumisprosentista ja riskeistä niin olisin kieltäytynyt. Mutta en jostain syystä kyennyt siinä tilanteessa. Ajattelin että kai tässä voi kuitenkin ammattilaisiin luottaa? Mutta miten, kun eivät olleet edes ohjeistaneet minua toimenpiteen onnistumisen mahdollisuuksista tai vaaroista? Peloissani makasin siinä sitten käyrillä yrittäen samalla rentoutua. Mieheni hieroi jalkojani ja minä mietin mihin ihmeeseen olen oikein joutunut ja olin epävarma mitä minun tulisi tehdä. Vaisto käski häipyä paikasta sen siliän tien ja tuon kerran olisin sitä vaistoa voinut kuunnella.

Pian paikalle saapui synnytyslääkäri, eri kuin aikaisemmin. Kävi tuossa vaiheessa mielessä ovatko kaikki synnytyslääkärit suuria, vaaleita naisia, varsinaisia amatsoneja. Kääntöyritys alkoi.

Lyhyesti virsi kaunis, mikään elämässäni ei ole sattunut niin paljoa. Kätilö piti minua paikoillaan laverilla ja lääkäri väänsi vatsaani väkivalloin. Pelkäsin että vauva vahingoittuu. Pelkäsin että kylkiluuni murtuvat. Itkin ja valitin kivusta ja näin mieheni olevan hädissään. En ymmärtänyt miksi toimenpide oli niin kivulias, en ymmärtänyt miksi lääkäri käytti niin paljon voimaa. Lopulta lääkäri luovutti ja piina oli ohi. Piinaa se oli. Olo oli murjottu ja olin kauhuissani pojan puolesta. Lääkäri totesi, että ellen kestä tuota kipua (mutta eihän tämän pitänyt sattua) ei kannata yrittää perätilasynnytystäkään. Asiallisesti hän kertoi riskeistä ja suositteli sektiota. Murruin ja suostuin itkien. En enää muista miksi. Luultavasti koska molemmat lääkärit olivat kertoneet sektion olevan turvallisempi vauvalle. Ehkä koska pelkäsin sittenkin synnytystä. Ehkä kun en uskaltanut vastustaa lääkäreitä tällä tuntemattomalla maalla mikä ei minulle kuulunut. 

Makasin käyrillä vielä tunnin ajan vatsa turtana kivusta. Pelkäsin lapsen puolesta ja itkin omaa kelvottomuuttani. Kaikki odotettu oli pois pyyhkäisty.

Tuo oli viimeinen kerta kun näin synnytysosaston, en palaisi enää sinne synnyttämään. Minulla oli tiistaille varattu aika keisarinleikkaukseen. Illalla näin peilistä vatsani joka oli mustelmilla. Jotain kammottavaa on raskausvatsassa joka on aivan sinisenmustana...


Maanantai

Viikonloppu meni itkeskellessä pettymystä ja yrittäen keskittyä muuhun. Katsoimme euroviisut mieheni kanssa. Toivoin vielä että jonkun ihmeen kautta poika kääntyisi viikonlopun aikana, mutta en enää uskonut siihen. Maanantaina kävimme vihdoin kaupungilla. Viimeinen päivä mieheni kanssa kahdestaan. Kävimme syömässä, kaupoissa kiertelemässä ja kirjastossa. Tunsin potkuja, pientä elämää kohdussa ja mietin kuinka ristiriitaiselta tuntuikaan. Toisaalta vatsa oli jo raskas ja halusin oman kehon takaisin. Toisaalta halusin pitää pikkuisen ikuisesti turvassa pahalta maailmalta itseni suojissa.

Tarkistimme illalla laukut ja katselimme Bonesia. Menimme sänkyyn. En saanut unta koko yönä. Menin lopulta lukemaan olohuoneeseen (Thief of Time, ties kuinka mones lukukerta) ja katsomaan sarastusta. Mietiskelin niitä näitä siinä aamunvalossa. Sujuisikohan kaikki hyvin? Entä jos jotain menee pieleen? Ajatukset pyörivät päässäni.


Tiistai

Neljältä aamuyöstä menin suihkuun. Sairaalalla piti olla jo puoli seitsemältä. Olin janoinen, sillä ennen leikkausta ei saanut tietenkään juoda tai syödä mitään. Ei ruoasta niin väliä, mutta kaipasin vettä. Mieheni heräsi ja teki tarvittavat aamutoimet. Paljoa tehtävää ei ollutkaan kun aamusta puuttuivat kaikki normaalit arkirutiinit kuten kahvi, aamiainen, hiusten ja kasvojen laitto. Suihku ja vaatteet niskaan, siinäpä se. Otin muutaman kuvan, halusin muistoksi viimeisestä aamusta ison vatsan kanssa pari otosta. Näytän kuvissa jännittyneeltä ja kalpealta.

Lähdimme ajamaan sairaalalle kuuden tienoilla ja ulkona oli jo aurinkoista ja lämmintä. Maisema näytti terävämmältä, aidommalta kuin ennen. Yritin painaa mieleeni yksityiskohtia mahdollisimman paljon, halusin muistaa sen aamun aina niin kirkkaana kuin vain pystyisin. En tiennyt mitä tulisi tapahtumaan. Kävelimme parkkihallilta läpi nyt jo kesäisen aamun ennenkuin astuimme betonikompleksin sisälle. Tuntui kuin tehostettu ilmastointi, steriilit pinnat ja sairaalatuoksu olisivat nielaisseet minut sisäänsä, kuin jokin outo peto tai koneisto. Taakse jäi toukokuinen aamu.

Löysimme synnyttäneiden osaston joka oli siihen aikaan aamusta hiljainen. Tunnelma tuntui jostain syystä paremmalta kuin synnytysosastolla, johtuisikohan ikkunoista vai mistä. Vai liekö ilmapiiristä? Ehkä synnytysosaston ilma on raskaana jännityksestä ja pelosta, mutta synnyttäneiden osaston ilma tulvii iloa, rakkautta ja helpotusta. En tiedä.

Vastaamme tuli sairaanhoitaja tai kätilö, en ole varma kumpi. Hän ohjasi meidät istumaan yhteistilaan ja otti muutamia tietoja ylös. Kasvoistani varmasti näkyi jännitys kauas sillä hän rauhoitti minua niillä tavallisilla lauseilla, hyvin se menee ja niin pois päin. Sanat eivät niinkään rauhoittaneet minua, mutta hieman auttoi hoitajan rento olemus. Jos jollekin keisarinleikkaus on noin arkista niin tuntui jo vähän helpommalta.

Mieli parani myös tiedolla, että todellakin saisimme oleskelun ajaksi perhehuoneen. Kivi vierähti sydämeltäni sillä olin pelännyt alusta asti, että joudun eroon miehestäni. Meidät ohjattiinkin saman tien huoneeseen ja pääsimme purkamaan laukkujamme. Minulta napattiin taas yksi verikoe. Pian paikalle saapui hoitava kätilö ja sairaanhoitajaharjoittelija jotka selostivat aamun kulun. Edelläni oli alunperin kolme keisarinleikkausta, mutta alhaisten trombosyyttien vuoksi leikkaustani aikaistettiin niin, että edellä olisi vain kaksi. Alkuvalmisteluista (jonka aikana kätilö ja hoitaja kauhistelivat vatsan mustelmia ja vaativat että joku ilmoitus tuosta pitäisi tehdä) ja vaatteiden vaihdosta huolimatta edessä oli vielä muutaman tunnin odotus. Jano oli jo hirveä. Sairaalan vaatteet olivat mukavat, mutta kamalan näköiset. Mies sai päälleen sairaalasarjoista tutut siniset housut, sekä paidan ja olisi stetoskoopin kanssa käynyt lääkäristä. Omat vermeeni olivat jotain teltan ja muumimamman väliltä.

Yritimme torkuskella huoneessamme odotellessamme leikkaukseen kutsua. Poika oli epätavallisen liikkumatta, varmaan tunsi oman hermostumiseni ja väsymykseni. En tietenkään onnistunut nukkumaan edes tuossa välin ja jano kuivasi kurkkua. Aloin toivoa leikkauksen alkamista jo sillä verukkeella, että saisin juoda jotain. Tippaa tarjottiin, mutta en uskonut sen vievän varsinaista janon tunnetta mihinkään, joten jätin sen väliin vielä siinä vaiheessa.

Kätilön ja hoitajan tullessa hakemaan leikkaukseen peruinkin mielessäni heti kaikki toiveet leikkauksen alkamisesta. Yritin hymyillä, mutta olin silminnähden kauhuissani. Kaikki kommentoivat siitä minulle jälkikäteen. En vain kai osaa kätkeä tunteitani yhtään. Ilman miestäni olisin ollut rikki pelosta. En ollut koskaan ollut leikkauksessa. Painajaisissani olen joskus ollut leikkauksessa ja unissa haava on ammottanut avoimena ja kivuliaana. En tiennyt mitä odottaa, mutta ajatus vatsan avaamisesta sai minut huonovointiseksi. Yritin keskittyä siihen ajatukseen, että nyt tapaisin vihdoin poikani. Tämä ei olisi päivä jolloin minut leikattaisiin, tämä olisi päivä jolloin poikani tulisi maailmaan.

Kuljimme leikkaussalin luo ja jäimme odottamaan lasiovien luo sisäänkutsua. Yllättäin saimmekin viestin palata takaisin osastolle sillä joku synnyttäjä saapuisi juuri hätäsektioon. Tunsin helpotusta ja pettymystä samaan aikaan. Tiedättehän? Hetki vielä armon aikaa, mutta toisaalta haluaisi että koko homma olisi jo ohi. Kävelimme takaisin odottelemaan vielä tunniksi leikkauksen alkamista. Siinä, sinä päivänä tunsin olevani elämän ja kuoleman välissä. Tiedän, kuulostaa turhan teatraaliselta, mutta jotain lapsen tulossa maailmaan on. Kaikki me koemme joskus kuoleman, tuon väistämättömän. Ja vaikka olisimme kuinka valmistautuneita siihen niin en usko etteikö jokainen sitä pelkäisi. Mutta tuona päivänä maailmaan tulisi uutta elämää, ja kaikki kipu, pelko ja veri kertoisi siitä, ei kuolemasta. Tuntui että kamala kokemus olisi kestettävissä, koska minään muuna päivänä en olisi niin elossa kuin tuona päivänä,

Palasimme leikkaussalin eteen ja tällä kertaa meidät otettiin sisään: minut, mieheni, kätilö, sairaanhoitaja ja sairaalasänky. Kävelimme vihreään leikkaussaliin jossa hyöri henkilökuntaa. He esittelivät itsensä, mutta niin kireänä kuin viulunkieli olin, etten muista yhtään nimeä enää. Olin peloissani, en sitä voi millään kieltää. Samalla tuntui uskomattomalta, että jo puolen tunnin sisällä näkisin poikani. Kuinka epätodellista. Ikään kuin en aivan oikeasti olisi uskonut, että kohdussani olisi pieni lapsi, en aivan syvällä sisimmässäni. Välillä hätkähdän edelleen kun huomaan facebookissa profiilissani lukevan, että olen naimisissa. "Niin olenkin!", ajattelen samaan aikaan täynnä riemua ja hämmennystä. Tämä tuntui jotenkin samalta, paitsi etten ollut vielä nähnyt sitä tekijää joka muuttaisi kaiken todeksi.

Henkilökunta ryhtyi laittamaan minua valmiiksi. Anestesialääkäri oli rauhallinen mies joka selitti hyvin selkeästi kaiken mitä tulisi tapahtumaan ja hän oli hyvin luottamusta herättävä. Ylipäätään kaikkien rentous tilanteessa rauhoitti hieman. Mitään hosumista ei ollut ja jokaiseen vaiheeseen varattiin aikaa. Kauhusta kankeana minä edelleen olin, mutta ainakaan paniikki ei kasvanut tuosta enää. Minulle laitettiin kanyyli kämmenselkään ja täytyy rehellisesti myöntää sen laiton olleen leikkauksen kivuliain vaihe. Tämän jälkeen suoneeni ohjattiin ties mitä mistä en tänäkään päivänä tiedä mitään. Tässä vaiheessa oli todellakin pakko hyväksyä, etten olisi aktiivinen synnyttäjä joka voisi vaikuttaa synnytykseensä. Olin lääkäreiden armoilla, tuntemattomalla maalla ja ainoa mitä pystyin tekemään oli hengittäminen. Sitäkin avusti happiviikset.

Pian selkääni laitettiin kammottu spinaalipuudute. Epiduraali oli poissa laskuista alhaisten trombosyyttien vuoksi. Yllättäin se ei tuntunut oikein miltään. Puristin varmasti mieheni kättä siinä maatessani selkä kaarella, mutta sormenpäästä otettava verikoekin on kivuliaampi. Hädin tuskin tunsin kun ihon lävisti neula. Sen sijaan sen asettelu tuntui kyllä, mutta ei kivuliaalta. Tuntui kuin selkärangassa olisi kiemurrellut käärme. Outoa ja epämiellyttävää, mutta ei kivuliasta. Katetri laitettiin paikalle onneksi vasta myöhemmin, puudutteen jo toimiessa. Se kuulema tuntuu ikävältä.

Spinaalin laiton jälkeen mieheni istutettiin vasemmalle puolelleni ja eteemme ryhdyttiin taiteilemaan näköesteeksi kangasta. Mietin väsyneenä millainen sotku siitä tulisi jos joku kesken leikkauksen kompastuisi siihen ja kaikki leviäisi pitkin poikin. Yritin jutella mieheni kanssa valmisteluiden aikana. En tiedä kumpi oli hermostuneempi, minä vai hän. Minä varmaan. Puudute alkoi vaikuttaa yhä lähempänä rintakehää ja muutamien testailujen jälkeen leikkaus alkoi. En ole edelleenkään varma missä välissä tapahtui mitäkin. Puudutteet veivät kivun ja lämpötilan tunnot, mutta eivät varsinaista tuntemisen aistimusta. Tunsin painon ja liikkeen, mutta kaikki oli epämääräistä ilman noita ohjaavia aistimuksia. Jossain vaiheessa tunsin voimakasta kiskomista ja säikähdin. Tunne oli hyvin omituinen. Pelkäsin hetken aikaa, että keuhkojani kiskotaan irti ja olin ihmeissäni mitä siellä tapahtuu. Olin hetkeä aikaisemmin vasta tajunnut, että minut oli jo avattu, mutta en pystynyt tajuamaan mitä tuo sietämättömän voimakas kiskomisen tunne ylävatsassa oikein oli.Tuntui kuin joku pesisi pyykkiä vatsassani.

Yhtäkkiä kuuluu voimakas, ihana ja kuuluva parkaisu. Tuo on hetki jolloin maailma aidosti pysähtyi, kristalloitui ikuisiksi ajoiksi. Katsoin miestäni ja tuijotimme toisiamme laajennein silmin. Ajattelimme samaa, tiedän sen. Sitä hämmästystä, sitä ihmetystä, sitä iloa ja epäuskoa, että maailmaan oli tullut lapsi. Muistan sen äänen aina.

Katsomme mieheni kanssa toisiamme pysähtyneinä molemmat tuohon hetkeen. Kuin tyhjästä syliini tupsahtaa pieni olento. Ilman mitään ennakkovaroitusta muuten, tuosta noin vain kainalossani on yhtäkkiä vauva joka tuijottaa minua täysin kirkkain silmin. Ei mitään tietoakaan tokkuraisuudesta tai itkusta. Olen aina pitänyt vauvoja keskeneräisinä, tyhjinä olentoina, mutta tuona hetkenä poikamme silmissä näkyi ikuisuus. Noiden rauhallisten silmien katse oli vanhempi kuin itse aika. Nyt olen ymmärtänyt, että kaikkien vastasyntyneiden katse on sellainen. Ne ovat ihan omanlaisiaan olentojaan ennen kuin kasvavat varsinaisiksi itsenäisiksi olennoikseen, kuin oma pikkuruinen lajinsa. Siinä sylissäni poika oli kuin kosmoksen avatar, tapittamassa meitä tummilla silmillään ilman tietoakaan mistään tyhjyydestä tai keskeneräisyydestä. 

Pelkäsin kamalasti, että tiputan hänet. Olin väsynyt ja puudutteesta kankea. Mutta silti aivan liian pian hoitaja otti pojan pois. En ehtinyt millään nähdä tarpeeksi sinä lyhyenä aikana. Kuinka kateellinen olen äideille jotka saavat lapsena syliin pitkäksi aikaa heti syntymästä. Itse ehdin pidellä pientä ehkä puoli minuuttia, jos sitäkään. Poika katosi hoitajan ja isänsä matkaan ja minä jäin yksin. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, niin yllättäin. Vasta minuutteja oli kulunut puudutteen laitosta. 

Henkilökunta ryhtyi kursimaan minua kokoon ja itse yritin väsyneesti kysellä oliko kaikki sujunut hyvin. Poika oli kuulema terve ja terhakka, eikä minulla ollut mitään hätää. Tärisin kuitenkin sietämättömästi ja ajattelin, että olipa tuuria saada juuri tämä puudutteen sivuvaikute. Olin kuolemanväsynyt, janoissani ja tärisin. Sanoin hoitajalle nukahtavani hetkeksi, etteivät huolestuisi. En kuitenkaan saanut unta, mutta en enää hermoilun vuoksi. Kävin läpi mielessäni kaikkea kokemaani ja huomasin etten voinut ajatella yhtä asiaa miettimättä aikaisempaa asiaa mistä se oli saanut alkunsa. Äsken pitelemääni poikaani. Odotusaikaa. Italiaa. Häitä ja rakastani. Yhteistä kesäämme, yhteistä talveamme. Kosintaa. Yhteenmuuttoa. Rakkaudentunnustuksiamme talviöinä. Ensitreffejämme. Tapaamistamme. Mietin kuinka kaikki oli yhteydessä ja minne me olemme vielä matkalla, mitä tulemme kokemaan. Nyt kolmisin.

Kokoonsaattamiseni kesti noin tunnin ajan jonka jälkeen minut siirrettiin sairaalasänkyyn ja heräämöön. Siellä minun pedattiin syvälle lämpöpeittojen alle. Olin tokkurainen väsymyksestä ja rukoilin vettä. Siellä hoitaja antoikin vihdoin tuota ihanaa nestettä hieman. Ei mikään ole maistunut niin hyvältä.

Heräämöaika venyi. Vatsaani paineltiin ja tyhjennettiin lyhyin väliajoin joten varsinaisesta nukkumisesta ei tullut mitään. Olen aina inhonnut hoitajien ja lääkäreiden tapaa vähätellä minulle asioita, jättää kertomasta. Nytkin kuulin vain huolestuneita kuiskutteluita jälkeisten määrästä ja verenvuodosta. Paikalle kutsuttiin lääkärikin ja kuiskuttelu jatkui. Jalkani alkoivat liikkua kyllä heti heräämöön päästyä, mutta vuodon vuoksi olin vangittu paikoilleni. Pelkäsin, että leikkauksessa oli jäänyt jotain vuotamaan ja minut avattaisiin uudelleen. En saanut enää lisää vettä.

Torkuin väsyneenä paineluiden välissä ja pahat aavistukset mielessä kasvaen. Olin huonovointinen, kipeä ja peloissani. Yhtäkkiä verhojen takaa tuli esille kätilö kantaen mukanaan pientä nyyttiä. Silmäni levisivät. Oliko se...? Oli se. Pieni höyhen pääsi syliini vihdoin, ensi-imetykselle. Se onneksi sujui niin hyvin, että poika sai olla sylissäni pitkään, yli puoli tuntia vartin sijaan mitä aluksi sanottiin. Mikään ei ole tuntunut niin ihanalta, kodikkaalta, siltä kuin maailmassa olisi kaikki oikein ja paikallaan, kuin siinä maatessamme sylikkäin. Ehdin vihdoin katsella ja haistella häntä. Vain mieheni puuttui paikalta. Muuten kaikki oli niin kuin pitää. Taas liian pian hänet vietiin pois, mutta ainakin mieheni syliin.

Jonkun ajan kuluttua sain vihdoin vihreää valoa osastolle lähtöön ja niin minua kärrättiinkin sitten pitkin käytäviä. Osastolle saapuessamme olin varmasti kamala näky. Sängyn pohjalla, letkuissa, kalpeana. Mutta minä taas näin mieheni pitelemässä poikaani ja se oli ihana näky. Vihdoin olimme yhdessä kaikki kolme.


Onko se sitten sen arvoista? Kaiken pelon ja kivun arvoista, niin kuin äidit aina sanovat? Olen pettynyt siihen miten synnytykselle kävi ja tulen aina kokemaan, että jokin oleellinen osanen minulta puuttuu kokemuksesta, koska en saanut/voinut/uskaltanut synnyttää. Pelkään edelleen verta ja leikkauksia. Olin leikkauksesta heikossa kunnossa pitkään. Mutta kyllä se oli sen arvoista. Se hetki kun saa lapsen syliin pyyhkii pois kaiken muun surun, ja sen toistaa kymmenentuhatta äitiä kuorossa sukupolvesta toiseen. Ja ihan syystä.


Isä ja poika


Poikamme syntyi 21.5.2013, klo 11.49. Paino 3510 g, pituus 49cm. Äiti onnellinen, isä onnellinen. Kaikki hyvin.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Ensimmäinen keskeneräinen projekti, eli kuinka tie helvettiin on kivetty hyvin aikein...

Ikuinen mottoni. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla ja mahtavien ideoiden Tonavanakin en saa koskaan mitään päätökseen, tai edes alkutekijöihin. Bloggaaminen on loistava osoitus siitä. Mutta mitäs, koska tässä nyt valvotaan suurin piirtein koko kesä ja väsyneenä sitä on kuulema luovimmillaan (vaihtoehtoisesti humala ajaa kuulema saman asian), niin mikäs tässä. Pidetään kirjaa sitten niistä keskeneräisistä projekteista. Valvomisen määrään ja humalan puuttumisen syihin palataan myöhemmin.

Ja no jetsulleen, eihän tuo blogin nimi ja blogin taustan tunnelma nyt passaa yhtään yhteen. Mutta olenko minä niitä ihmisiä jotka käyttää aikaa heijastaakseen sisintään luovasti vaatteilla, blogillaan tai kodillaan? Vai olenko pakettiratkaisu-kaikki-heti-mulle-nyt-en-jaksa-ihmisiä? Jännä nähä itsekin jaksanko säätää taustaa jatkossa.