torstai 26. joulukuuta 2013

Vuoden 2013 äänet

Koska nykyisin ei ehdi/jaksa/huvita katsoa yhtään mitään, saati kuunnella mitään oman mukavuusalueen ulkopuolelta on vuoden 2013 tapahtumat aika lailla pyyhältäneet ohi. Tältä varmaan vanhemmista kuuluukin tuntua. Pihalla kuin heinäseiväs viimeisimmistä villityksistä. Tosin on sitä vähän omaakin luonnetta mukana kun kaikelle uudelle nyrpistellään aina nenää. Joten kokosin itselleni viime hetken listan soitetuimmista kappaleista, että pääsisin minäkin kelkkaan. Näin vuoden viimeisellä viikolla. Tässäpä teillekin jotka samassa jamassa elelette. Lista muuten osoittautui sitten käytännössä "ai se on tämä kappale"-listaksi.





Ylvis on tuttu jo ennestään, koska jostain syystä internez pysyy jotakuinkin ajan tasalla meikäläisellä. Mutta kaikki muut olivat vähän oudompia ja tuttuja lähinnä kuntosalin taustamusiikista. Mutta nyt minäkin olen ajan tasalla! Ja nyt saa varmaan palata tuttujen ja turvallisten äänien maailmaan, eikös joo?

perjantai 29. marraskuuta 2013

Pikkukeisari puoli vuotta!

Kyllä, pikkumies on nyt puoli vuotta! Ja millaiset puoli vuotta nämä ovat olleetkaan!

68 senttiä
Yli kahdeksan kiloa
Neljä hammasta

Tuhat kuperkeikkaa, miljoona istumaannousuyritystä, leluilla leikkimistä, jokeltelua, soseiden syöntiä...

 Pikkuinen on paljastanut luonnettaan päivä päivältä enemmän. Utelias pieni veijari.



















Vauvan mukana on muistanut taas itsekin ihmetellä maailmaa. Mielenkiintoa voi nähdä kaikessa, valon ja varjon leikeissä, väreissä, musiikissa, toisen kasvoissa. Maailmaa voi ja saa pysähtyä ihailemaan....

torstai 14. marraskuuta 2013

Poika ja äiti

Viimeiset viikot ovat olleet tapahtumarikkaita. Pikkuisella on nyt kaksi hammasta ja ympäri pyöritään miten lystää. Eteenpäin ryömiminen on vielä hidasta ja aiheuttaa turhautumista, mutta peruuttaminen sujuu sen sijaan vallan mainiosti! Ja tietenkin olen ihan satavarma, että pojulta pääsee suusta jo ihan sujuvasti sanat "vauva", "äiti", "isi" ja "hei". Nomjoo, ei ne ihan tyylipuhtaasti ole lausuttu, mutta mitäs siitä! Mikäs sen ihanempaa kuin aamulla herätä hymyileviin vauvankasvoihin ja kirkkaaseen hei-tervehdykseen.

Ylös on kova kiire. Jos pienen eteen laittaa kädet ja sanoo "kädet", tarttuu pikkumies salamannopeasti ojennettuihin käsiin joista hänet vedetään istuvaan asentoon vähäksi aikaa maailmaa ihmettelemään. Makuulla sitten ihmetellään, että miten sitä itse onnistuisi samaan. Ähistään ja puhistaan ja punnerretaan. On aivan ällistyttävää miten nopeasti pieni vauva muuttuu ja kehittyy. Päiväkään ei voisi olla pois ellei halua menettää jotain tärkeää. Yhtenä päivänä huomataan uusi hammas, toisena kaveri keksii peruuttamisen. Nyt 4-5 kuukauden ikäisenä ja puolta vuotta lähestyessä tahti tuntuu vain kiihtyvän hurjaa vauhtia. Yritän joka ilta muistella lyhyttä yhteistä taipalettamme, että muistaisin hänet aina myös vastasyntyneenä. En halua unohtaa päivääkään, en yhtään hänen vaihettaan.

Ruokamaistelut ovat osa uutta vaihettamme. Olen melkein pettynyt, että ensimmäisten irvistelyiden jälkeen soseet menevät nyt innolla alas. Toivon että pikkukaveri jarruttaisi edes vähän kehittymisessään. Ei hänellä ole mikään kiire kehittyä, ainakaan omasta mielestäni. Toisaalta, sydän pakahtuu aivan uudella tavalla nyt kun näen pikkumiehen selkeästi osoittavan tykkäävänsä minusta ja isästään. On aivan uudenlaista kokea nyt vastarakkautta kuukausien rakastamisen jälkeen. Tuntea pienten käsien kietoutuvan kaulan ympärille, tuntea pienen vauvanpään painuvan rinnalle, nähdä ja kuulla hymyt ja naurut joita kirpoaa suukotellessani hänen pellavapäätä. Miltä tuntuukaan kuulla hätäinen "äi-äi!" ja nähdä käsien kurottelevan minua kohti. Nyt pieni halaa takaisin. Mutta rakastaisin minä häntä aina vaikkei halaisikaan.

Kaipa siinä on jokin tasapaino, saamisessa ja menettämisessä. Nyt kun saan nauttia hänen halauksistaan päivisin olen menettänyt hänet öisin. Oma päätöksemmehän se oli tosin siirtää pikkumies nukkumaan yksin omaan huoneeseensa. Se on vain järkevää nyt kun hän häiriintyy niin helposti valoista (luen iltaisin) ja pienistä meluista. Olisin vain pikkuriikkisen toivonut siirron olevan vaikeampaa. Mutta ei, omassa huoneessa nukutaan tyytyväisenä yöt ja päiväunet. Onneksi hän sentään tulee vielä aamulla pariksi tunniksi kainaloon syömään ja nukkumaan. Tälläkin hetkellä kun kirjoitan tätä tekstiä nukkuu hän omassa pinnasängyssään pupu kainalossa. Äitiä ja isää ei enää ikävöidä, mutta ilman pupua ei voi nukahtaa. Olisi pitänyt ostaa vara-pupu.

Viime aikoina olen lukenut paljon kasvatuksesta (yllättäin) ja miettinyt omia ajatuksiani pikkumiehen kasvatuksesta. Luulen että mieheni kanssa olemme aika samoilla sävelillä liikkeellä. Luulen, että nykymittapuulla tulemme olemaan aika suojelevia vanhempia. Itse esimerkiksi haluaisin pysyä tiukasti kiinni elokuvien ja pelien ikärajoista, ja suhtaudun hyvin kriittisesti siihen mikä on lapsille sopivaa kuvastoa. Ei pelkääminen ja painajaiset oikeasti lasta paranna, ainakaan minun mielestäni. Pieni lapsi on suojaton visuaalista informaatiota vastaan. Kirjoja ja satuja en sen sijaan halua rajoittaa koskaan. Pelottavatkin sadut on lapsen helpompi ymmärtää, sillä hän luo itse mielellään omalle  kehitysvaiheelle sopivat mielikuvat tarinaa tukemaan. Tekstit opettavat pehmeämmin ihmistä kuin kuvat. Joten rajattomasti tarinoita haluan pikkukeisarille antaa. Mutta muuta mediaa haluan vielä lykätä niin pitkälle kuin vain voi.

Lastenkasvatusoppaita lukiessani (koska minä tutustun asioihin aina kirjojen kautta) on kyllä tullut mieleen, että aikamoista heiluriliikettä siinäkin tapahtuu. Välillä uskotaan kuriin, välillä lempeään ohjaamiseen, sitten taas tehokkaisiin rutiineihin, sitten taas lapsen omatahtisuuteen. Nyt lapsentahtisuutta on painotettu paljon ja olemmekin sillä pärjäilleet hyvin tähän mennessä. Epäilen kuitenkin, että heiluri on taas menossa toiseen suuntaan näiden Supernanny-ohjelmien ja oppaiden myötä. Paljon kuitenkin kasvatusperiaatteista ja kurin tarpeesta ratkaisee kuitenkin lapsi itse. Saa nähdä millainen meidän pojusta kasvaa. Millainen on minun ja mieheni perintö?

Äitini antoi minulle lahjaksi oman päiväkirjansa minun vauva-ajoilta. Lahja on ihana ja kirjaa on hauska lueskella. Kohta johon itse olen kirjoittanut noin kymmenvuotiaana surettaa minua kuitenkin. En omasta mielestäni tuolloin tehnyt muuta kuin informoin sen hetkisestä tilanteesta, mutta nyt aikuisena teksti vaikuttaa minusta tahdittomalta. Mutta sellaisia ne tenavat kai on, naiiveja ja tahdittomia. Mutta muutoin kirja on ihana ja kiehtova. Olen monesti introspektiivisenä ihmisenä pohtinut omaa kasvuani ja kehitystäni ihmisenä. Kuka minä olen? Joskus identiteetti tuntuu olevan aivan hukassa ja oma ydin mysteeri jota en osaa itsekään ratkaista. Tuntuu kuin se henkinen ankkuri joka sitoisi minuuden paikoilleen on puuttunut. Mutta, mitä minä näenkään äitini päiväkirjassa? En tuntematonta vauvaa, joka olisi minulle yhtä outo kuin kuka muu tahansa vauva. Ehkä olen vain vuoden ikäinen monissa äitini merkinnöissä, mutta se olen selkeästi MINÄ. Hädin tuskin taaperoikäisenä minä olen lukenut (katsellut kuvia) kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Minä olen rakastanut kylpemistä. Minä olen siivonnut ja huolehtinut hyvin tarkasti tavaroideni järjestyksestä. Minä olen katsellut paljon ikkunasta ulos ja ihmetellyt maailmaa. Jokainen merkintä kertoo aivan selkeästi minusta, eikä vain jostain vauvasta. Minä olen edelleen aivan tismalleen tuo henkilö. Ehkä oman minuuden ytimen ei tarvitse olla mitään sen kummempaa kuin rakkaus kirjoihin, kylpemiseen, järjestykseen ja tapa tarkkailla maailmaa mieluumin kuin osallistua siihen. Kuinka outoa nyt 30-vuotiaana huomata, että ei olekaan hukassa, vaan loppujen lopuksi ihan sama ihminen kuin kauan sitten. Ja ihan lohduttavaakin, sillä koliikkia lukuunottamatta en kai ollut aivan kamala lapsi.

Millainenhan pikkumiehestäni tulee?

torstai 17. lokakuuta 2013

Hopeisen syksyn viimeiset päivät


Syksy on kääntynyt kohta kohti talvea. Kuuman kultainen kesä meni ohi silmänräpäyksessä. Samalla se tuntui kuitenkin kestäneen ikuisuuden, koska muistoja kertyi sydän ja mieli täyteen. Joitain aikoja elämästä muistaa aina ja luulen, että tämä kesä kuuluu niihin aikoihin. On suuri suru ettei Juliuksen syntymän päivään voi enää koskaan palata, mutta ainakin on kirkkaat muistot lohtuna, sekä ihana kasvava pikkupoika. Kummallista kuinka kamala ja ihana yksi päivä voi samaan aikaan olla. Itkin jo sairaalassa etteivät nuo päivät palaa enää koskaan. Tiesin jo tuolloin, että tulisin kaipaamaan noita toukokuisia päiviä.

Kuvia tietenkin on myös otettu roppakaupalla ja muitakin mementoja keräilty matkan varrelta. Yritämme kuitenkin kovasti elää ja kokea hetket, emmekä vain ikuistaa niitä, joten ei harmita ettei jokainen hymy ole tallentunut filmille.

Tai torkut...
Pojun pyörähtäessä vatsalleen ensimmäisiä kertoja oli kesä jo auttamatta ohi. Kuuma ja kirkas kesä jonka muistamme aina mieheni kanssa poikamme omana kesänä. Muistan aina mitä kirjoja luin öisin valvoessa, mitä sarjoja katsoin poika sylissä. Muistan tuoksut ja kirkkaan sinisen taivaan. Muistan lehtipuiden vihreän helinän ikkunan takana kun tuuli puhalsi. Muistan ensimmäiset yhteiset aamut oman perheen kanssa.

Ja karvaveljen vierailut! Ukko kuvassa. Siis koira...
Kesä on vaihtunut syksyyn ja on ollut aika palata maailmaan, ainakin silloin tällöin. Sinisen kultainen kesä muuntui hopeisen keltaiseksi syksyksi. Viime kuussa ryhdyin työstämään maisterintyötä ja aloitin luennot, siitähän jo viimeksi mainitsinkin. Ei mitään kovin vaativaa, pari taidehistorian kurssia vain. Ihmetyttää miksi en aikaisemmin ole opiskellut taidehistoriaa. Miten helppoa, miten innostavaa jokin voi olla? Useimmat aineet mitä olen läpikäynyt ovat hankalia ja haastavia, sekä vaativat jatkuvaa ponnistelua. Ehkä juuri siksi niitä olenkin valinnut. Jotain oman mukavuusalueen ulkopuolella, ehkä vain osoittaakseni, että heikommasta koulutustaustastani huolimatta osaan minäkin ja kykenen oppimaan siinä missä muutkin. Ehkä myös siksi ettei epäonnistuminen kirpaise niin paljoa kun valmiiksi on jo huonot kortit kädessä. Mutta taidehistoria on kuin hengittämistä! Niin luontevaa ja miellyttävää. Jos se tulee menemään huonosti niin ei voi kuin katsoa peiliin.

Kevyt kattaus yliopistoelämää siis edessä täksi lukuvuodeksi. Kaipuu kotia on kamala, vaikka poissa olisin vain pari tuntia. Ehkä käyn maailmassa silloin tällöin, mutta vielä en halua viipyä kauaa poissa omasta pesästä.

Palasin myös Teknopalatsille ja olen aloitellut kohtuullisen varovaisesti sisäpyöräilemällä ja kehonhuoltotunneilla. Onnistuinpa kuitenkin bodybalancesta saamaan paikat kipeäksi, saavutus se sekin! Huolettaa tunnilla kuitenkin vatsalihasten teko ja kiertoliikkeet. Jos meikäläiseltäkin löytyy eronneet vatsalihakset niin noista liikkeistä ei ole kuin haittaa vielä, mutta eipä sitä osaa oikein tumput suorinakaan seistä. Hitaat joogatunnit tuntuvat siinä mielessä bodybalancea paremmilta. Voi kun tietäisi varmasti missä kunnossa tuo torso on.

Sisäpyöräily on sujunut melkein entiseen malliin. Toki hengästyttää enemmän kuin viime keväänä, mutta kaiken kaikkiaan hyvin on mennyt. Sykkeet pysyy kuosissa ja tunnin jälkeen on virkistynyt olo. Harmi vain kun kengät alkavat vedellä viimeisiään. Jalkapohjien kipeytyminen ei paranna suoristusta millään, mutta minkäs teet kun kengät maksaa. Bodypump palaa aikatauluun sitten taas kun hapenottokyky on parantunut ja kalenterissa on viikko aikaa toipumiselle ekasta kerrasta...

__________________________________________________________________

Pikkumiehen ensimmäinen vauva-aika vastasyntyneenä oli ihmeellistä aikaa. Molemminpuolista tutustumista ja varovaista maailman ihmettelyä, sekä helteessä hikoilua. Pojun toinen vauva-aika sylivauvana alkoi nimen virallistuessa ja lehtien kellastuessa. Iättömästä ja varovaisesta olennosta kuoriutui esille utelias pikkuveijari joka hymyili ja nauroi, vaikka tuulet puhalsivat jo viilenneinä. Nyt hopeisen syksyn kääntyessä kohti valkoista talvea alkaa kolmas vauva-aika. Luonto on armottomasti muistuttanut minua, että pieni kasvaa.


Pienen pieni hampaanalku pilkistää punaisesta ikenestä. Välillä se peittyy turvonneeseen ikeneen, mutta se se on. Huomasimme sen eilen, 16.10. Tiedän, että kuulostaa vallan hassulta, mutta hampaan havaitseminen pääsi minulla samaan kategoriaan raskaustestin plussauksen, ensimmäisen ultran ja ensimmäisen parkauksen kanssa. Yhtä suurta iloa ja hämmästystä, sikin sokin.

Poju on nyt vähän päälle 4-kuukautinen. Pituutta oli viime neuvolakäynnillä yli 66 senttiä, painoa yli 7 kiloa. Vatsalleen pyörähdetään nyt ilman ongelmia, näppäimistön hakkaaminen on ihanan parasta maailmassa ja kylvystä ei tultaisi millään pois. Ja nyt suussa on pieni hampaanalku. Vastahan sinä olit minun pieni käärö joka katseli maailmaa suurilla, arvoituksellisilla silmillään. Nyt olet iloinen suuri-pieni poika joka et malta pysyä paikallaan, etkä varsinkaan hiljaa. Maailmassa on liian paljon naurettavaa ja ihmeteltävää. Siinä saatat olla oikeassa pieni keisarini.


P.S  Ilmeisesti poika on luovuttanut kommunikoimasta koherentein tavuin ja siirtynyt kokonaan kujertamaan ja dubsteppaamaan.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Neljä suurta kuukautta

Tänään pikkukeisari on 4-kuukautinen. Samaan aikaan hän näyttää niin pieneltä ja niin suurelta. On vaikea uskoa, että hän on yli puolet painavampi kuin syntyessään ja reilusti pidempi. Muutosta on hankala huomata, ainakin ulkonäön suhteen. Minulle hän tulee aina olemaan oma pieni höyhen.


Suurimmat muutokset ovatkin enemmän henkistä ja persoonallista laatua. Sama kaveri hän on kuin syntyessään, mutta nyt tuntuu kuin hän hitaasti avautuisi, kerros kerrokselta. Vastasyntynyt on arvoituksellinen olento joka katselee maailmaa nuorenvanhoilla suurilla silmillään, kurkkii ympäristöään turvallisen suojakuoren takaa. Tavallaan hän näkee meidät koko ajan, mutta me emme näe häntä samalla tavoin. Niin paljon on piilossa noiden suurten, tarkkaavien sinisten silmien takana. Päivä päivältä vauva kuitenkin tulee enemmän esille piilostaan, antaa itsensä pilkahdella suojakuorensa takaa yhä useammin. Se todella tuntuu siltä kuin katselisi kukan hitaasti puhkeavan kukoistukseen, tai aamun sarastavan horisontissa.

Ujot kädet eivät ole enää niin ujot ja asioihin tartutaan innolla. Hymyä ei enää kainostella ja naurua riittää. Ennen niin hiljainen katse ei enää ole niin hiljainen, vaan seuraa, vaatii ja kyselee. Ylös on kamala kiire. Tätä menoa meidän vauvalla on kulmakunnan kovimmat vatsalihakset kun istumaan on päästävä, vaikka keho ei vielä kykene. Tuettuna sylissä istuen onkin Juliuksen mielestä kaikista paras olla, ja siinä kaveri viettääkin tyytyväisenä varmaan suurimman osan hereilläoloajastaan. Isän sylissä ihmetellään StarcraftII-videoita ja mitä muuta kummaa, äitin sylissä kuunnellaan musiikkia ja tanssitaan. Pikkumies ei vielä ole kovin vaativa musiikin suhteen. Mukava on heilua niin ZZ Topin kuin Nicki Minajin tahtiin, kunhan vain musiikkia kuuluu niin ollaan tyytyväisiä. Miten ihmeessä kahdelle näin epämusikaaliselle ihmiselle tuli tällainen lapsi?

Päiväunet eivät edelleenkään ole kovin kummoiset. Yön 12 tunnin unet näemmä riittävät antamaan energiaa. Yhdet unet otetaan joka päivä, mutta ne saattavat olla mitä tahansa 15 minuutin ja kahden tunnin väliltä. Jos nukkuminen kuitenkin poikaa kiinnostaa niin pinnasänkyyn uinahdetaan yleensä omin neuvoin sen kummemmin nukuttamatta. Joskus päivällä hyvin väsyneenä saatetaan kaivata unikaveria päiväunille. Ymmärtäähän tuon, toisen lämpimään syliin on itsestäkin niin mukava nukahtaa.

Ja ei, ulosnukuttaminen ei ole toiminut maagisena ratkaisuna päiväuniin. Vaunuihin eikä ulos ei nukahdeta sen kummemmin kuin sisällekään. Mitään eroa tai ihmeitä tekevää taikaa ei tässä ulkona nukuttamisessa olla havaittu. Tuo ulosnukuttaminen taitaa muutenkin olla perua niiltä ajoilta kun taloissa oli vielä takka ja/tai puuliesi jolloin sisäilma oli laadultaan huonompaa kuin ulkoilma. Ei sillä nykyisin siis pitäisi olla sen kummempaa terveydellistä vaikutusta. Jotkut vauvat vain tykkää nukkua ulkosalla, jotkut ei. Julius nyt ei vain näytä kamalasti piittaavan suuntaan tai toiseen. Pinnasänkyyn sitä yleensä nykyisin nukahdetaan silloin kun väsyttää.

Tutti ei näytä olevan (enää) kamalan tärkeä. Joskus pari kuukautta sitten tutista näytti olevan apua rauhoittumisessa, mutta nyt se yleensä lentää suusta saman tien kuin sen sinne laittaa. Poikkeuksena heti syömisen jälkeen ja nukahtaessa tuttia on mukava imeä. Ihan hyvä näin, toivottavasti jatkuu samalla tavoin. Helppoahan se meille vain on jos poju itse vähentää tutin käyttöä ajan myötä.

Sylissä siis vietetään paljon hereilläoloajasta. Jos ei olla sylissä kuuntelemassa musiikkia, leikkimässä tai muuten seuraamassa kiinnostuneena maailmaa niin pyöritään lattialla viltin päällä ihmettelemässä omaa kehoa ja leluja. Pyörähtämistä harjoitellaan edelleen, mutta vatsalleen osuminen on edelleen sattumankauppaa. Muuten kyllä onnistutaan liikkumaan joka suuntaan. Nukkuminen hoituu tosiaan pääosin pinnasängyssä, aamulla otetaan kainaloon nukkumaan vielä pariksi tunniksi.

Ääntä pikkukaverista lähtee myös. Naurun ja itkun lisäksi repertuaari koostuu jos jonkinmoisista kiljahduksista ja luontoäänistä. Kai se on normaalia, että vauva kujertaa kuin pulu. Eniten ääntä lähtee vaipan- ja vaatteidenvaihdon yhteydessä, sekä kylpiessä. Molemmat ovat pojan lempipuuhia. Vaatteidenvaihto erityisesti. Mikään ei tunnu niin kivalta kuin vaatteiden vetäminen pään yli. Kylvyssä myös loiskitaan sydämen kyllyydestä.

Hahah, jes kylpyyn!
Loiskisloiskis
Pentele kun on kylmä

Syömisestä on tullut aikamoista räpimistä sen jälkeen kun poju on huomannut kätensä ja sen että niillä voi tarttua asioihin. Kovasti yritetään auttaa kun tuttipullolla syötetään, harmillisesti vain suunta ja voima ovat vielä aika hukassa. Puolet ajasta saa tapella pieniä käsiä vastaan jotka yrittävät ohjata tuttipulloa suuhun tai pois. "Minä itse"-mentaliteettia jo nyt? Imettäminen sujuu onneksi hyvin ja rinnalla ei yleensä turhia tempoilla.

Perin arvoituksellisesta pienestä vauvasta on kuoriutunut hymyilevä ja kovasti kommunikoiva vähän isompi vauva. Vieraita ujostellaan usein, mutta eivätpä vanhemmatkaan seurapiirileijonia ole niin mitäs tuosta. Enemmän huumaavan taivaallisia vauvanhymyjä meille.

_______________________________________________________________________


Entäs se minä sitten? Aina vain parempaa kuuluu sanoisin. Raskaus ja leikkaus tuntuivat vanhentavat kehoa kertarytinällä, mutta ilokseni olen huomannut raihnaisuuden vähenevän päivä päivältä. Pikkuhiljaa alkaa tuntua enemmän omalta itseltäni. Mies hankki häälahjaksi minulle hieronta-ajan ja jo se kuositti mieltä ja kehoa kuntoon. Vartalo on tuntunut jonkun aikaa kuin ylitäytelty talolta, jossa ei voi kääntyä kolhimatta polviaan johonkin huonekaluun. Kaikki on ollut kömpelöä, kireää ja kipeää, mutta nyt pikkuhiljaa sitä on taas notkistunut ja hieronta palautti mukavasti selkää kuntoon.

Myös liikunnan aloittaminen taas auttaa varmasti kohentamaan olotilaa. Tämä kokemus onkin auttanut minua ymmärtämään paremmin syitä siihen miksi haluan liikkua ja mitä haluan liikunnalta. Yleensähän syiksi mainitaan esimerkiksi parempi ulkonäkö ja kunto. Mikäs siinä, kukapa vastaan hangoittelisi jos noita ominaisuuksia tulee liikunnan myötä. Itse kaipaan kuitenkin sitä liikkumisen iloa ja keveyttä mitä koki lapsena. Juu enhän minä mikään ulkoileva ja erityisen liikunnallinen lapsi ollut, päinvastoin. Mutta jopa lukutoukkana lapsena liikkuminen oli vaivatonta ja kevyttä. Hyppynarulla hyppiminen ei ollut liikuntasuoritus. Varpaiden koskettaminen ei ollut saavutus. Kehossa oli kotonaan. Varttumisesta huolimatta haluaisin saavuttaa ainakin osan tuosta ruumiillisesta vapaudesta vielä ja tunteen siitä, että on sinut kehonsa kanssa. Keho ei ollut lapsena koskaan este hauskoille asioille. Onneksi salilla ja ryhmäliikunnoissa on hauskaa.

Eli ihan hyvin menee. Syksyn alkaessa rutiinitkin ovat palailleet. Muutama luento ja gradutyöskentely pitää tasapainon elämässä etten aivan mökkiydy. Kotona on kuitenkin tällä hetkellä kaikki mikä on tärkeää, oma perhe, vaaleanpunaisen pörröinen maailma johon kääriytyä. Tuntuu siltä, että enköhän minä tähän pysty ihan hyvin, äitinä olemiseen. On kätevää että vauva itse opettaa paljon siitä miten vauvaa hoidetaan. Aukkopaikat tiedoissa täyttää hyvin neuvolan erinomainen terveydenhoitaja joka on samalla aallonpituudella kanssamme vauvanhoidosta. Onhan sitä toki hämmennystä ja muutoksia elämään tullut. Aikatauluja joutuu miettimään tarkemmin kuin ennen ja Julius tulee ensimmäisenä kaikissa pohdinnoissa. Muiden vauvat kiinnostavat aivan erillä tavoin kuin ennen oman lapsen saamista (eli ennen ei ollenkaan).

Jonkinlainen yksityisyys omaan kehoon on kadonnut ja se on hieman järkyttänyt. Jo raskaana ollessa ihmiset taputtelivat vatsaa kohtuullisen kursailematta, eikä se minua niin paljoa haitannut, mutta netti on kyllä pullollaan asiasta kiukustuneita äitejä. Ymmärränhän minä sen, onhan se omituista että yhtäkkiä tuntemattomatkin koskettavat. Minua se ei kuitenkaan haitannut sinänsä. Enpä kuitenkaan arvannut, että lapsen tultua maailmaan rinnoistani tulisi vapaata riistaa. Ei, ei niihin sentään kukaan koske tuosta vain (paitsi sairaalassa), mutta puheenaiheena ne ovat nyt ilmeisesti ihan arkista ruokapöytäkeskustelukamaa. Jepjep, kyllähän minä tiedän, että rinnat ja imetys ovat luonnollisia asioita, mutta on se nyt aika iso hyppäys kun hyvin intiimi asia on yhtäkkiä kaikkien asia ja jutunjuuri. Ymmärränhän minä kyllä sen, etteivät ne minun kehonosat ihmisiä kiinnosta, vaan pojan syöminen ja kasvaminen tietenkin. En vain totu millään siihen, että tutut ja tuntemattomat yhtäkkiä muina miehinä puhuvat rinnoistani. Onko ne isot vai pienet, pinkeät vai pehmeät, kuinka usein poika on rinnalla, onko sattunut, onko rinnat pysyneet terveenä. Morjestarallaa, mitenkäs rintasi voivat tänään?

Olen vitsaillut miehelleni, että tasapuolisuuden vuoksi ihmisten pitäisi kysyä mitä hänen kiveksilleen kuuluu aina silloin tällöin. Älkää käsittäkö sinänsä väärin, minusta rinnat ovat nimenomaan imetystä varten ja koko homma on maailman luonnollisin asia. Mielestäni imettävät äidit saavat kuulua julkisille paikoille ja sillä sipuli. Mutta on se kuitenkin henkilökohtaisesti ja käytännössä iso muutos kun tabuaihe on yhtäkkiä tapetilla tähän tapaan. Siinä tuntuu olo alastomalta ihan erillä tavoin kuin puistossa imettäessä. Oman kehon toiminta on kuitenkin jotain mistä ei yleensä keskustella, eikä sitä tavallisesti väkisin vedetä esille vaikka itse mieluiten vaihtaisi jo aihetta.

On se äitinä uutuudenkummallista joskus olla. Mitähän seuraavaksi?

maanantai 2. syyskuuta 2013

Syksyiset sydämet

Monta tekstinraakiletta odottelee vielä kunnollista kirjoittamista, mutta jos tässä pikaisesti joitain kuulumisia kertoilisi.

Kaunis elokuu on ohitse ja syksy on alkanut. Olo on tarmokas ja hyvää mieltä tuo tuttujen nettikirjoittelut jotka myös uhkuvat energiaa ja iloa. Myönnän jakavani nämä tunteet, tulevaa syksyä ja loppuvuotta odottaa ilolla, joskin Italian-ikävä on suuri. Tasan vuosi sitten matkasimme mieheni kanssa Toscanaan kahdeksi viikoksi. Mutta syysiloa ei pieni sentimentaalisuus voi pilata, kaukokaipuu vain antaa omaa makua viileän hopeisiin päiviin.

Vuosi sitten menimme myös naimisiin, kuinkas muutenkaan. Vietimme lauantaina hääpäiväämme ja äitini tuli siksi aikaa lapsenvahdiksi. Emme ole olleet pojasta erossa vielä kertaakaan, joten ikävä oli kova, vaikka sitä kestikin vain muutama tunti. Hääpäivä sinänsä oli ihana. Oli ilo huomata, että oma kihlasormuskin taas mahtuu sormeen. Piristävää. Oli ihanaa viettää koko päivä kahdestaan rakkaan kanssa. Kävimme elokuvissa (summanmutikassa valittu Varjojen kaupungit), kiertelimme kaupungilla, ihmettelimme ruusutaideteosta ja kävimme syömässä Puistolassa. Lopulta keskiyön lähetessä ikävä alkoi olla liian kova. Äitini oli kyllä sanonut, ettei mitään kiirettä takaisin olisi, mutta kaipasimme molemmat pientä nyyttiämme. Kotona poju olikin nukahtanut juuri pinnasänkyyn joten meni seuraavaan aamuun ennenkuin sain hänet taas syliin. Kumma kuinka näihin pikkuihmisiin on niin helppo langeta. Eipä sitä varsinaisesti kaipaa "omaa aikaa" yhtään. Perheen kanssa oleminen on omaa aikaa. Omasta puolestani taitaa riittää, että salille ja luennolle pääsee joskus.

Pikkumies on muutenkin alkanut vetelemään niin pitkiä yöunia, että koko koti on rauhoittunut omaan verkkaiseen rytmiin. Harmillisesti vastike taitaa kipristellä sen verran vatsaa, että loppuillasta tulee joskus itkettyä vähän aikaa. Väsymykselläkin on tietenkin vaikutusta. Kyllä sen kuulee kun poju on liian väsynyt ja kaikki ottaa päähän. Kaiken kaikkiaan kaikki on kuitenkin solahtanut kulkemaan omia uomiaan pitkin. Ehtii taas lukea ja suunnitella tulevaa, porukalla voi tehdä rauhassa kaiken näköistä yhdessä ja yöunet ovat jälleen taas ihan normaalit.

Mutta saapa nähdä miten huominen menee kun neuvolassa pistetään ensimmäiset rokotukset. Voi että, jos vain voisin ottaa ne pikkuisen puolesta, mutta eipä se taida valitettavasti niin toimia.

Asiasta toiseen, pääsinpä taas pitkästä aikaa salille. Valitsin pitkän mietinnän jälkeen tutun ohjaajan Hot Yogan. Tiesin kyseisen ohjaajan ohjaavan tarpeeksi verkkaiseen tahtiin, että ehdin tunnustella kehossa mikä toimii ja mikä ei. Hyvin tuo tuntui sujuvankin, mitä nyt tuskastui takapakkiin mitä on tullut lomalla ollessa. Pää sanoo että johonkin asentoon tulisi venyä, mutta keho pistää vastaan. Tasapainokin on kadonnut jonnekin huitsin nevadaan. Seuraavana aamuna arpea aristi vähän, mutta muuten tuntui paremmalta kuin pitkään aikaan. Loppuraskaus, leikkaushaava ja imetys ovat jäykistäneet selän aivan onnettomaan kuntoon, joten liikkuminen tulee varmasti tarpeeseen. Mistä tulikin mieleeni, että mies jatkaa taas täydellisten lahjojen kimaraa. Tulee ihan paha mieli kun itse on niin huono keksimään lahjoja ja hän ei koskaan halua mitään! Minä taas sain häälahjaksi hieronta-ajan keskiviikoksi. Tervetullutta, todellakin. Ja aivan liian hemmottelevaa, en ikänä ole raaskinut käydä hierojalla (tai kosmetologilla. Kampaaja-aikakin on aika tiukassa). Ei sitä edes blogissa kehtaa kertoa ja ylistää täysmittaisesti kuinka minä rakastan tuota miestä, tulisi sen verran yksityistä ja imelää tekstiä. Ja alla oleva pikkumies rakastaa myös isäänsä. Ilman tuota pitkää miestä joka röyhtäyttää, ruokkii ja vaihtaa vaipat ei täällä pärjäisi kukaan. Kuinkahan monta kilometriä hän on jo kävellyt poju sylissä yösydännä tuossa keittiön ja olkkarin välillä kun pienen pieni kärsii vatsakivuista? Kyllä isi on paras, pikkumieskin sen tietää.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Elokuu


 

Kohta meidän vauva on kolme kuukautta vanha ja olen valmis julistamaan koko "imettäminen laihduttaa"-jutun pupuksi. Ei toimi ainakaan meikäläisen kohdalla, joten tie vie taas Teknopalatsille ja lenkkipolulle, heti kun keksin miten silvottu keskivartaloni suhtautuu mihinkin liikkeeseen.

Elokuu tuppaa olemaan tällainen kuukausi, täynnä toivoa, täynnä energiaa. Ehdoton suosikkikuukauteni. On kesä, mutta näen silti rakkaat tähdet. Nyt elokuu tuntuu vielä entistä enemmän sisuksissa. Viime vuonna valmistauduimme tähän aikaan häihimme. Ikävä Italiaan tuntuu vahvana. Kaipaan Toscanan ruokaa, viiniä, lämpöä, suuria puita ja tähtikirkkaita öitä.

Kuvassa siippa, italialaista iltamuonaa ja Toscanan tähtikirkas yö. Il Crudo, suosittelen lämpimästi jos Pisaan eksyy.

Elokuun tuulissa on jo viileä terä. Ne muistuttavat syksystä. Kesä-ja heinäkuun sitä aina panikoi kesän loppuvan kohta, mutta jostain syystä elokuussa odottaa jo innolla syksyä. On kuitenkin vielä aikaa kesälle; vihreille lehville, siniselle taivaalle, eläimille ja virtaavalle vedelle. Elokuu on minulle kuukausi jossa on parhaat palat vuoden molemmista puolista.

Poju nauttii kesästä. Pikkuinen syntyi epätavallisten toukokuisten helteiden aikaan ja on saanut kokea kuuman ja kostean kesän. Saa nähdä miltä syksy ja talvi maistuvat lämmön lapselle. Luultavasti hyvältä, sillä kaikki näyttää olevan pikkukaverille jännää ja mahtavaa. Kyljelle ja vatsalle kääntymistä treenataan parikin tuntia putkeen (joskus keskellä yötä), suuhun eksyy kaikki vastaan tuleva ja kylpeminen on joka kerta aina vain hauskempaa. Suosikkipuuhiin kuuluu myös istua sitterissä ja katsella kun vanhemmat laittaa ruokaa. Näyttää siltä että kroppa alkaa olla pojulla jo kohtuu hyvin hallinnassa ja kaikki raajat tunnistetaan jossain määrin osaksi omaa itseään. Mukavasti hymyily, nauraminen, liikkuminen ja leikkiminen vaikuttavat myös väsyttävän kaveria kiitettävästi. Olemme saaneet jo pitkään nukkua yön aika lailla hyvin. Ensimmäinen unipätkä on mukavat 4-6 tuntia ja syöttämisen jälkeenkin nukutaan vielä tyytyväisesti 2-3 tuntia ennenkuin herääminen kiinnostaa. Ehkäpä omakin hyvä tuuli ja syksyn odotus johtuu lisääntyneestä unesta. Kaikki näyttää sujuvan vallan mainiosti ja vaavi kehittyy hyvin.


Nyt on selkeästi ratkaisevan tärkeää ettei tee mitään niin typerää kuin erehdy lueskelemaan vauvapalstoja tai mammablogeja. Olen kohtuu varma, että niitä selattuani olen huolissani miljoonasta eri asiasta ja vakuuttunut siitä että pojan pitäisi vajaa kolmikuukautisena osata heittää kärrynpyörää ja soittaa pianoa.


Mutta äiti äiti, minähän osaan vaikka mitä! Kuten kääntyä naamalleni ja syödä peittoa!

Yksi fiksuimmista asioista mitä olen tässä äitiysloman aikana tehnyt on korvien ja silmien sulkeminen vaatimuksilta. Otetaanpa nyt esimerkiksi vaikka ihan tämä minun ihanan onnellinen vauvaelämäni jota olen kehunut täälläkin. Lapsella on kaksi hoitajaa, on kesä, ei suurempia velvollisuuksia... Nämä kuukaudet ovat olleet ihania, emmekä ole mitenkään yliväsyneitä eikä vauva ärsytä. Ei masenna, ei nukuta. Minua on siunattu ajalla ja miehelläni, joten Julius ei koskaan ole voinutkaan käydä raskaaksi hoitaa. Mitä tästä sitten seuraa tietenkin? No aivot kehittävät mitä kummallisimman sekoituksen optimistia ajatuksia, huonoa omatuntoa ja vaatimuksia.. Hei nyt treenaamaan! Hei nyt voi opiskella! Hei nyt voit tehdä kaikki ne miljoona projektia jotka ovat kesken! Kun kerta en ole väsynyt ja aikaa on. Aamulla joogaan, aamupäivällä kirjastoon, päivällä siivoamaan, viideltä saunaan ja se on työmiehen lauantai ei kun mitä. Kuinkahan kauan kestäisi ennenkuin olisin väsynyt ja stressaantunut tuore äiti tuolla menolla? Ei, parempi ettei keikuta venettä silloin kun on onnellinen. Tie helvettiin on kivetty hyvin aikein!

Aika on kulunut pääosin oman perheen parissa. Nukkuen, syöden, siivoten, halien molempia elämän miehiä, lukien (pitkästä aikaa), katsellen historiadokumentteja ja suunnitellessa tulevaa.

Ja tässä sen näkeekin miten vauva muuttaa elämää. Vauva tekee tärkeästä tärkeää ja merkityksettömästä merkityksetöntä. Tarkoitan siis, että nyt oikeasti keskittyy siihen mikä on tärkeää, eikä stressaa pienistä, mitättömistä asioista. Toivon todella, että tämä valaistunut olotila säilyisi jatkossakin, eikä katoaisi arjen hulinaan.

Joten todellakin, treenaamaan kyllä tässä ehtii, mutta mitään tappoaikataulua ei kannata edes ajatella. Opintoja ehtii suorittamaan, mutta nyt kannattaa keskittyä siihen mikä sujuu ja missä saa asioita aikaan, eikä heittäytyä omaksumaan uusia ja outoja juttuja. Asioilla on nyt poikamme ansiosta selkeä tärkeysjärjestys ja elämällä suunta. On oikeastaan hyvin helpottavaa kun voi hetkeksi siirtää elämästä syrjään velvollisuuksia, kiinnostuksia, vaatimuksia, sun muita asioita. Älkää käsittäkö minua väärin, olen edelleen oma utelias itseni joka haluaa oppia tuhat ja yksi asiaa, vaikka kyvyt ja halut eivät aina toisiaan kohtaisi. Mutta kiinnostuksista tapaa niin ikävän usein tulla velvollisuuksia, ja turhista velvollisuuksista tulee taakkoja. Ja kuinka monesti kannan jotain huolta vain sen takia, että se tekee jonkun muun onnelliseksi? On hyvä, että vihdoin voin ja saan sanoa ei ainakin silloin tällöin. En voi revetä samalla painolla joka suuntaan, vaikka kuinka kiinnostaisi ja vaikka se tekisi kuinka monta ihmistä onnelliseksi. Eikä se loppujen lopuksi edes tee ketään onnelliseksi. Jos on sata rautaa tulessa, ei koskaan pääse silittämään (tai mitä tuolla sanonnalla nyt tarkoitetaankaan).

Tällä hetkellä minun täytyy huolehtia tasan kolmen ihmisen onnesta. Ei ole mitään tärkeämpää kuin poikamme, mieheni ja kyllä, tällä hetkellä myös minä. Oma pieni perhe. Myrskynsilmä, tyven maailman tuulissa.

Kiitti äiti kun soitat aina Eye of The Tigeriä kun yritän kääntyä vatsalleni!
Kiitti kun laulat mulle joululauluja keskellä kesää!
Kiitti kun taputat kättäsi suullani kun huudan, että itkuni muuttuu siistiksi inkkarihuudoksi!

Sydänten valloittaja (ainakin kahden).

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Kahden kuun kuvia

Sitä on tullut synnyttyä...

Oltua paljon isän sylissä alusta asti...
Ihmetelty ensimmäisinä kotipäivinä kaikkea...
Nukuttu sylissä paljon...
Kokeiltu ison pojan vaatteita...
Ja aivan liian suuria lakkeja...
Opeteltu tarttumaan asioihin...
Syöty Kallea mielellään...
 
Hämmästelty kamerakännykkää...
Ja tutkittu maailmaa innokkaasti


sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Nyt jo naurattaa

Kuten huomaatte, nyt meillä jo naureskellaan. Uusi hieno sininen kesäasu on lahja ystävältämme joka miehensä kanssa kävi perjantaina meillä kahvilla.

Kivahan se on tavata eka kertaa vauvan maailman tulon jälkeen supertyylikäs ystävä, kun itsellä on tukka pystyssä, hikeä ja maitoa vaatteissa ja koti siivottuna ties milloin viimeksi. No mutta, kuuluu asiaan käsittääkseni. Kuten minulle eräs äiti jo aikoinaan neuvoi vauva-ajasta, "jos käsivarressasi on suklaata, älä nuolaise. Se ei ole suklaata." Ei ole niin justiinsa juuri nyt. Mutta katsokaas pikku päivänsädettä ja hänen uutta pukua!




Näinkin meillä ihmetellään maailmaa.


Pikkumies on nyt kaksi kuukautta vanha ja jännityksellä täällä seurataan kaikkia muutoksia. Nyt kädet ovat kiinnostaneet kaveria paljon. Mieluiten niitä molempia yritetään tunkea suuhun. Tämän lisäksi nyt myös kokeillaan kiinnostuneena kaikenlaisia uusia tekstuureja ja tartutaan asioihin. Uskokaa pois lapsettomat, nyt ollaan jännän äärellä kun pehmoleluun tarttumalla tartutaan ja viedään se suuhun asti.