sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Liikkumisen ilosta ja tuskasta

No onhan tuo liikkuminen lähtenyt nyt taas kunnolla käyntiin. Lopputalven pikkumiehen sairastelut keskeyttivät hommaa taas, mutta nyt homma tuntuu rullaavan.

Koska ajasta on nykyisin pulaa, päätin keskittyä ainakin aluksi vain suosikkitunteihini suosiolla. Jooga ja vastaavat ovat varmasti sopivampia nykyiseen elämäntilanteeseen, mutta päädyin lopulta siihen, että mieluumin säännöllisesti suosikkitunneilla kuin epäsäännöllisesti joogassa ja kuntosalilla. Otin siis itseä niskasta kiinni ja aloitin taas bodypumpin (jota en pirruuttaankaan kirjoita capseilla, koska se näyttää vain niin karmealta). Olin lykännyt aloittamista, koska muistin turhan kirkkaasti miltä tuntui aikoinaan aloittaa kyseisellä tunnilla käyminen. Epäilin olevani näin pitkän tauon jälkeen jälleen liikuntakyvytön monta päivää ja ei se vain pienen lapsen äitinä oikein käy päinsä. Lopulta kuitenkaan en jaksanut enää lykkäillä asiaa. Kerran se vain kirpaisee ja bodypump aina ennen auttoi pitämään liikkumisrytmin viikossa järkevänä.

Kirpaisihan se, vaikka kuinka tiputin painot pieniksi ja yritin ottaa varovaisesti. Neljä päivää olin kipeänkankea ja harkitsin jo vakavissani suihkussa pissaamisen olevan ihan hyvä vaihtoehto kun jalat eivät antaneet periksi. Onneksi on mies joka avusti emännän kuosittamisessa taas kokoon. Ja kerran se tosiaan vain kirpaisee, seuraavan tunnin jälkeen lihakset olivat vain tutun väsyneet.

Mutta ah mikä energia ja fiilis tulikin jo ekan kerran jälkeen. Homma ei ollutkaan niin tuskaista kuin olin mielessäni manannut ja biisitkin tuntuivat lyhyemmiltä kuin muistin. Hyvin siellä tällainen rapakuntoinenkin pärjää. Painotkin ovat lähteneet nousuun nyt kun osaa säännöstellä jaksamistaan tunnilla ja keskittyä tekemiseen. Entiset ongelmathan ovat edelleen paikalla ja niiden kanssa pitäisi jaksaa tehdä töitä.

En tiedä mikä siinä on, että selkäliikkeisiin tulee aina minulle tunnin isoimmat painot. Onko se se kaivajan epämuodostunut kroppa josta moinen johtuu. Reisiliikkeissähän ne nimittäin isoimmat pitäisi olla ja minähän olen hannannut ikuisuuden pikkiriikkisissä painoissa. Valehtelematta vietin aikoinaan kuukausia lämmittelypainojen parissa. Nyt reidet ottivat jopa selkäpainot kiinni yhden tunnin ajaksi, mutta suuruudenhulluus seuraavalla tunnilla johdatti kokeilemaan sitten vielä isompia selkäpainoja... Ehkä sitä pitäisi vain suosiolla vähän aikaa pysyä siinä kympin painossa ja keskittyä kyykkäämään alemmas. Ja sama homma selän kanssa. Minä kun olen aina siitä peilistä niin kaukana, etten näe useinkaan liikkeeni muotoa hyvin, mutta epäilen että painojen lisääntyessä se on alkanut hajota. Eipä siinä muutenkaan varmaan ole ollut juhlimista, mutta en minä paikkoja halua rikki painojen lisääntymisen kustannuksella.

Rintalihaksissa ongelma tuntuu olevan päinvastainen. Niin sanotut sopivat painot tuntuvat vain menevän enemmän hartioihin kuin rintalihaksiin. Vasta omasta mielestäni liian raskaat painot tuntuvat selkeästi rintalihaksissa ja jättävät olat rauhaan. Koska rintapainojen pitäisi olla jossain järkevässä suhteessa selkäpainoihin, olen alkanut aprikoimaan, että olen joko ihan vino ihminen tai sitten jostain syystä hannailen rintapainojen kanssa ja enemmänkin menisi. Rintapainot minulla kun ovat puolet selkäpainoista.

Loppujen liikkeiden kanssa ei tunnu olevan hirveän suuria eksistentiaalisia kriisejä. Ojentajat ja hauikset ovat ihan nappikauppatasoa, joten niissä menen suosiolla pienillä painoilla, mutta ainakin liikkeet menevät ihan oikeisiin osoitteisiin. Molemmat kun tuppaavat polttelemaan liikkeiden aikana siellä missä pitääkin. Olkalihakset ovat ihan puhdasta tuskaa. En käsitä miten ihmisillä voi olla niissä niin isot painot. Mitä he oikein tekevät päivät pitkät? Ripustavat verhoja vai? Minä hullu menin vielä yrittämään viime kerralla ohjaajan yllytyksestä ihan oikeaa punnerrusasentoa, polvet irti maasta. Josko se yksi tai puolikas edes menisi. Joo en tiedä yläkropasta olisiko jaksanut, mutta kun alavatsaan sattui! Älytöntä. Tyhmä leikkaushaava.

Askelkyykyt kremppaavat jonkin verran. Suuruudenhulluus reisibiisin aikana kostautuu yleensä ja oma tasapaino nyt on aina ollut mitä on. Löystyneet nivelsiteet reisiluiden päiden kohdalla johtavat myös välistä siihen, että taaimmaista jalkaa joutuu kiertämään oudosti. Mutta kaiken kaikkiaan en enää ole turvallani ja oikeat lihakset kipeytyvät joten ainakin minä annan itselleni jalan kierron anteeksi. Ohjaajista en tiedä.

Vatsat menee siinä miten menee. Välillä pitää varoa alavatsaa ja välillä löystyneitä lonkkia.

Ja hops, ollaankin venyttelyissä. Koko tunti meni ohi silmänräpäyksessä.

Tuossapa se onni ja vika onkin. Bodypump menee meikällä ohi niin nopeassa flowssa, että jos suunnittelin palauttelevaa tahi kevyttä treeniä niin se menee yleensä ihan läskiksi. Tai tässä tapauksessa soveliainta olisi varmaan sanoa, että se menee yleensä ihan reisille. Koska lämmittelypainojahan on ihan turha laskea, ne on niin pienet. Reisibiisissä iskee suuruudenhulluus kun takaraivossa kukkuu, että tässä nyt pitäs olla tunnin isoimmat painot. Alotan näillä ja tiputan sitten tauon aikana painoja, mietin mielessäni. Mutta sitten se biisi vilahtaakin ohi ennenkuin ehtii edes miettiä painojen vaihtamista. Rintapainoissa on turha huilia kun ne on aina sujuneet ihan hyvin, ja sitä paitsi reidethän ne siinä vaiheessa ovat väsyneet. Hyyyyvin ehtii alakroppa huilia rintalihaskappaleen aikana. Sitten tuleekin selkä ja siinähän on ihan turha ruveta huiliin kun on suosikkitreeni. Hups onkin jo ojentajien aika ja siinähän ei tartte huilia kun on niin pienet painot ja pienet lihakset. Oho hauikset. No siinä ei tartte leppuutella kun ne on vaan hauikset jotka rasittuvat. Ja mitä hittoa on jo askelkyykkyjen aika?! Munhan piti ottaa kevyesti ja tää tunti on melkeen ohi? Mitä taas tapahtu?

Sitten ollaan taas ihan poikki. Ja nälkänen. Ja epämääräisen tyytyväinen, vaikka omat painot ovat edelleen ylivoimaisesti kaikkein pienimmät koko salista.

Enpä minä voi kehua, että ulkonäön muutosten tähden kävisin liikkumassa. Ikänä en ole itsessäni havainnut mitään ihmeempää muutosta (tosin puolet liikuntaurastani oon ollu raskaana). Mutta mieli siinä kohenee, fiilis paranee ja kehon kestävyys on havaittavasti parantunut. Muistan vieläkin ekan sisäpyöräilykerran jolloin vintti pimeni tunnin jälkeen. Nyt sisäpyöräily on pumpin lisäksi suosikkejani. Tykkään painattaa ilman että tarvitsee muistaa koreografioita tai herrenjee, erottaa vasenta oikeasta. Sisäpyöräilyssä ei tartte ees pelätä, että törmää kehenkään.

Bodybalance on kompromissi kehonhuollon ja tekemisen kanssa. Siellä on sen verran rivakka tahti, että mielenkiinto jaksaa pysyä yllä, mutta se tasapainottaa mukavasti bodypumpia ja sisäpyöräilyä. Vielä kun siellä ehtisi käydä.

Ja ai niin, havainto. Joskus kuvittelin, että kun kunto paranee niin liikkuminen muuttuu helpoksi. Vähän niin kuin silloin rapakuntoisena kun juoksi 10 metriä helposti ja 50 metriä tuskissaan. Niin kyllähän kunnon parantuessa se helppouden määrä kasvaa, vai mitä? Ehkäpä. Itse olen vain havainnut, että alku pysyy helppona, mutta sietokyky sitä tuskavaihetta kohtaan kasvaa. Ei se alkuhelppouden määrä. Ikäänkuin nytkin se ekat 10 metriä olisivat helppoja, mutta sen jälkeen jaksaakin pinnistää 50 metrin sijasta 5 kilometriä.

Toisaalta joku voisi pitää tätä aika masentavana ajatuksena, mutta itse olen havainnut että luottamus omaan kehoon ja jaksamiseen on kasvanut juuri sietokyvyn lisääntymisen myötä. Tuntuu että jokaisella tunnilla sitä löytää itsestä uutta tuntematonta maata, uusia tuntemattomia voimavaroja. Että sitä jaksaakin paljon enemmän kuin ennen kuvitteli, että keho pystyykin vaikka mihin. Ennen sitä ajatteli hien tullessa pintaan, että no niin, tässä tää nyt oli. Nyt sitä tietää hien pukatessa pinnalle ja lihasten poltellessa, että nyt tämä vasta alkaa, kyllä täällä vielä piisaa voimaa.

En tarkoita, että täytyy rikkirepiä keho, en missään nimessä. Tarkoitan vain, että se "ei tunnu missään"-alue ei niinkään ole kasvanut, mutta se "nyt tuntuu, mutta jaksan silti"-alue onkin käsittämättömän paljon suurempi kuin tiesin. Ja se kasvaa aina vain. Jostain syystä se tuo enemmän itseluottamusta ja iloa liikkumisesta kuin se ennen kaipaamani "ei tunnu missään"-tila jonka luulin olevan liikunnan määränpää. Hm. Kaikkea sitä.

Pelosta

Tämä blogi on yksi iso keskeneräinen blogi. Vähän ollut päivitystaukoa, mutta onpa ollut vilkas lopputalvikin.

Pikkuinen sairasteli lopputalvesta. Kyllä sitä huomasi kuinka tärkeää äidinmaito on vauvalle. Melkein heti kun pikkumies kieltäytyi luonnollisesta ravinnostaan niin rupesi tulemaan ihottumaa ja oksennustautia ja ties mitä. Ja sepä johtaakin minut kirjoittamaan yhdestä asiasta mistä on hyvin hankala puhua, kirjoittaa tai edes ajatella.

Ennen lasta ei kunnolla ymmärtänyt mitä on aidosti pelätä toisen puolesta. Välillä pahin mahdollinen on vilahtanut mielessä, kuten silloin kun mies soitti ja kertoi joutuneensa auto-onnettomuuteen. Mutta nykyinen pelko pahimmasta on ollut hiljaa läsnä alusta asti. Alussa pelkää keskenmenoa. Sitten kohtukuolemaa. Sitten, että leikkauksessa menee jotain pieleen. Sitten kätkytkuolemaa. Eikä niitä pelkää yhtäkkiä esille purskahtelevalla tavalla niin kuin ennen lasta. Se pelko toisen puolesta on aina läsnä, vähäeleisellä, vaimealla tavalla. Se pelko, että jotain sattuu on niin perustavanlaatuinen osa elämää, että sitä ei katso, ei ajattele. Se on aina läsnä, verhon takana. Välillä verhon taa täytyy kurkistaa. Ottaa selvää kuinka lasten elvytys toimii, ihan varalta. Mutta muuten se on poissa silmistä, olan takana. Mutta ei koskaan enää kokonaan poissa.

Olen epävarma elinkö täysin ennen pientä miestä. Silloinen elämä tuntuu muutamia viime vuosia lukuunottamatta niin tasaiselta. Nyt päivät ovat täynnä iloa ja aurinkoa, tai mittaamatonta huolta. Vanhat murheet tuntuvat nyt niin vähäpätöisiltä. Luultavasti monista uusista vanhemmista tuntuu samalta. Väittävät ettei toisen kanssa huolehdi niin paljon. En tiedä.

Kun pikkukeisari syö kiinteää ruokaa on se yksi maailman suurimmista huveista. Voi niitä ilmeitä uusien ruokien parissa, sitä onnistumisen iloa kun itse osaa laittaa ruokaa lusikkaan ja viedä sen suuhun. Ruokailu on Suuri Kokemus. Toisaalta siinä miettii, että jos tuo ruokapala jumittuu toisen kurkkuun niin saanko sen tarvittaessa pois. Siinä sosesotkussa ollaan kyllä lähellä elämän ydintä. Jotain alkukantaista siinä on. Ja inhimillistä. Ruokailu ja juominen on ihmiselle puhe-elinten vuoksi paljon vaarallisempaa kuin muille eläimille.

Hyvää ja pahaa, valoa ja varjoa. Suurta kirkkautta ja syvää yötä entisen puolihämärässä eletyn elämän sijaan.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Eteenpäin!

Kaikkea sitä sattuu ja tapahtuu parin kuukauden sisällä. Vauvarintamalla puolivuotiaasta vauvasta on muututtu kahdeksankuiseksi pikkupojaksi. Kaikki kahdeksan etuhammasta ovat tulleet pikkuitkeskelyiden kera, joten todella toivon että nyt on edessä luvatut helpot viikot ennenkuin poski-ja kulmahampaat alkavat ilmoittaa tulostaan. Koskapa tosin mikään menee suunnitellusti vauvojen kanssa?

Joululomakin oli aivan erilainen kuin kuvittelin. Aatto meni mukavasti, mutta välipäivät menivätkin sitten OYS:in lastenklinikalla. Epäilty allergiaihottuma todettiin lääkärin auktoriteetilla märkäruveksi ja atopiaksi (joka ilmeisesti mystisesti leimahti päivälleen samaan aikaan märkäruven kanssa). On vaikea kuvailla noita osastopäiviä. Toisaalta se on kenelle tahansa vanhemmalle osa arkea, lapset sairastuvat silloin tällöin ja helpolla päästiin kun ei ihoinfektiota kummempaa ollut. Tämän sortin infektio ei vielä lapsiakaan kuulema haittaa yhtään kun muita oireita ei ole kuin tulehtunut iho. Pikkuveikka olikin osastolla reipas oma itsensä.

Ei tunnu missään!
  Toisaalta taas sydänhän siinä meinaa rutistua äidiltä kun katselee omaa täydellistä lastansa ihottuman kiusaamana antibioottitiputuksessa. Ei meillä kuitenkaan oltu vielä aiemmin ehditty edes vaippaihottumasta tai flunssasta kärsiä. Pikkumies ei kuitenkaan osastolla ollut moksiskaan ja viihtyi uusien lelujen parissa. Yötkin nukkui taju kankaalla eikä vaivautunut edes silmiään avaamaan kun yöhoitaja kävi laittamassa uuden annoksen antibioottia. Minä tietenkään en onnistunut nukkumaan yhtään silmällistä. Onneksi pitkä yön jälkeen mies tuli pikapikaa luoksemme ja valmistauduin jättämään pikkumiehen seuraavaksi yöksi isänsä hoitoon, että saisin itse nukuttua edes yhden yön (kaksi unetonta oli jo takana). Masentavasti hoitajat olivat kuitenkin huolissaan siitä, että kuinka minä uskalsin toiseksi yöksi jättää pikkuisen isänsä hoitoon. Meidän logiikallahan vuorottelimme yöt kun kerran vain toinen sai jäädä yöksi osastolle. Tämä logiikka ei ilmeisesti toiminut hoitajien mielestä, vaan ilmeisesti rikoimme jotain kirjoittamatonta sääntöä. Aamulla miestä oli kytätty silmä kovana vauvanhoidossa ja saarnattu vauvan ruokavaliosta (koska 12 ruoka-ainesta siinä vaiheessa kun kiinteitä oltiin syöty vajaa kahdeksan viikkoa ei missään nimessä ollut tarpeeksi). Minulle soseista ei sanottu halaistua sanaa eikä vaipanvaihtamiseni kiinnostanut yhtään ketään. Eipä siinä että tässä olisi mitään uutta. Synnytyspäivästä asti mieheni on ollut vauva-asioissa hoitohenkilöille, ja valitettavan usein myös muille, ilmaa. Minä kyllä olen pikkumiehen luotettu hoivaaja ja kaiken tiedon tonava, mutta kukaan ei tunnu odottavan että mieheni on tässä täysin tasaveroinen. Käsittämätöntä. Vain imetysasioissa voin väittää olevani se yksi ja ainoa, mutta kaikessa muussa mieheni on yhtä osaava ja tietäväinen kuin minäkin. Surettaa joskus kun noin rakastava ja osaava hoivaaja ohitetaan automaattisesti kun kysymys on pikkumiehen hyvinvoinnista.

Mutta päättyihän tarina onnellisesti kuitenkin ja pääsimme kotia uuden vuoden aattona. Milläpä sitä muulla on väliä. Rasvoilla olemme nyt saaneet opetella lotraamaan entistä enemmän. Pikkumies ei tosin valita, vaan selkeästi rakastaa jokapäiväistä kylpyään ja iho tuntuu pysyvän kunnossa. Vaippaihottumasta ei näy jälkeäkään vieläkään. Ihan sama kuinka punainen selkä, tai kasvot ovat, takapuoli on aina täydellisessä kunnossa. Mystistä.

Rutiineihin emme ole kuitenkaan ehtineet kangistua, pikkuinen pitää siitä kyllä huolen. Kuukauden kontillaan ihmettelyn ja peruuttamisen jälkeen eteenpäin menemisen salaisuus aukeni kuin yhtäkkiä, joten nyt olemme saaneet muutaman viikon juoksennella pikkukaverin perässä ympäri asuntoa. Käsittämätöntä kuinka nopeita vauvat voivat olla. Konttaaminen ja istuskelu eivät myöskään tyydyttäneet kamun voimailun haluja, vaan jo parissa päivää polviseisontaa ryhdyttiin harrastamaan. Mieluiten jotain kohtuullisen vaarallista vasten. Rullaavat työtuolit vetävät puoleensa kuin magneetti. Yhtään ei helpota nähdä haparoivia yrityksiä seisomaannousussakaan, kun maailma näyttäytyy äidin silmiin nyt pelkkinä terävinä kulmina ja kovina reunoina. Mies hankki pikkumiehellä pehmokypärän suojaksi. Nauroin ajatukselle ensin, enkä uskonut minikeisarin pitävän moista päässään sekuntia pidempää, mutta niinpä vain kaveri ei näytä välittävän siitä pätkääkään päässä. Joten täällä konttaillaan nyt välistä turbaani päässä.

Ja syödään herraskaisesti pöydässä
Tarve viihdyttää on tietenkin nyt laskenut kun pieni löytää itse huvituksensa konttaillessaan. Sen on nyt korvannut silmälläpidon tarve. Kotiaskareet hoituvat nyt tietenkin aika helposti kun imuroidessa toinen seuraa perässä silmä kovana. Astioiden laittoa ei tosin sitten auta yhtään koneeseen kipuava vauva.

Jokeltelu on muuttunut ja tavut ovat nyt meidän korville tutumpia. Vanhat isä, äiti ja hei tulevat nyt varmasti oikeisiin osotteisiin, mutta uusia sanoja emme ole huomanneet. On hellyttävää kun miehen poissaollessa vauva käy kurkkimassa ympäri asuntoa kuiskaillen samalla isiä. Tiedän, että silloin on ikävä isää, koska tavallisesti konttailessa vain pärryytetään huulia. Muutoin kyllä jutellaan ja paljon, mutta valitettavasti emme vieläkään ole oppineet vauvakieltä kovin hyvin. Selvästi kuitenkin jotain tärkeää käännytään välillä sanomaan ennenkuin konttaamismatka jatkuu.

Unirytmi on pysynyt yhtä leppoisan mukava kuin ennenkin. Parantumista on oikeastaan tapahtunut. Nyt simahdetaan kylvyn ja iltapuuron jälkeen isän syliin joka ilta jo kahdeksan, yhdeksän maissa ja yleensä nukutaan sikeästi aamuysiin asti. Ei enää iltamyöhään kukkumista.

Uusia haasteita on tietenkin tulossa lisääntyneen liikkumisen lisäksi. Pottaa pitäisi alkaa hankkimaan ja kiinteiden ruokapalojen esittely alkaisi olla ajankohtaista, lusikkaa nimittäin järsitään siihen malliin. Uskomatonta miten nopeasti nämä kasvavat. Tuttipullokaan ei tunnu enää kelpaavan niin kuin ennen, nokkamukia sen sijaan on mukava itsekseen käytellä. Mihin minun pienen pieni vauva katosi? Koot 74 alkavat vaihtua jo kokoon 80.

Vastapainoksi lämmittäähän se mieltä kun pienet kädet kietoutuvat kaulan ympäri ja korvaan kuuluu pieni kuiskaus "äiti".

torstai 26. joulukuuta 2013

Vuoden 2013 äänet

Koska nykyisin ei ehdi/jaksa/huvita katsoa yhtään mitään, saati kuunnella mitään oman mukavuusalueen ulkopuolelta on vuoden 2013 tapahtumat aika lailla pyyhältäneet ohi. Tältä varmaan vanhemmista kuuluukin tuntua. Pihalla kuin heinäseiväs viimeisimmistä villityksistä. Tosin on sitä vähän omaakin luonnetta mukana kun kaikelle uudelle nyrpistellään aina nenää. Joten kokosin itselleni viime hetken listan soitetuimmista kappaleista, että pääsisin minäkin kelkkaan. Näin vuoden viimeisellä viikolla. Tässäpä teillekin jotka samassa jamassa elelette. Lista muuten osoittautui sitten käytännössä "ai se on tämä kappale"-listaksi.





Ylvis on tuttu jo ennestään, koska jostain syystä internez pysyy jotakuinkin ajan tasalla meikäläisellä. Mutta kaikki muut olivat vähän oudompia ja tuttuja lähinnä kuntosalin taustamusiikista. Mutta nyt minäkin olen ajan tasalla! Ja nyt saa varmaan palata tuttujen ja turvallisten äänien maailmaan, eikös joo?

perjantai 29. marraskuuta 2013

Pikkukeisari puoli vuotta!

Kyllä, pikkumies on nyt puoli vuotta! Ja millaiset puoli vuotta nämä ovat olleetkaan!

68 senttiä
Yli kahdeksan kiloa
Neljä hammasta

Tuhat kuperkeikkaa, miljoona istumaannousuyritystä, leluilla leikkimistä, jokeltelua, soseiden syöntiä...

 Pikkuinen on paljastanut luonnettaan päivä päivältä enemmän. Utelias pieni veijari.



















Vauvan mukana on muistanut taas itsekin ihmetellä maailmaa. Mielenkiintoa voi nähdä kaikessa, valon ja varjon leikeissä, väreissä, musiikissa, toisen kasvoissa. Maailmaa voi ja saa pysähtyä ihailemaan....

torstai 14. marraskuuta 2013

Poika ja äiti

Viimeiset viikot ovat olleet tapahtumarikkaita. Pikkuisella on nyt kaksi hammasta ja ympäri pyöritään miten lystää. Eteenpäin ryömiminen on vielä hidasta ja aiheuttaa turhautumista, mutta peruuttaminen sujuu sen sijaan vallan mainiosti! Ja tietenkin olen ihan satavarma, että pojulta pääsee suusta jo ihan sujuvasti sanat "vauva", "äiti", "isi" ja "hei". Nomjoo, ei ne ihan tyylipuhtaasti ole lausuttu, mutta mitäs siitä! Mikäs sen ihanempaa kuin aamulla herätä hymyileviin vauvankasvoihin ja kirkkaaseen hei-tervehdykseen.

Ylös on kova kiire. Jos pienen eteen laittaa kädet ja sanoo "kädet", tarttuu pikkumies salamannopeasti ojennettuihin käsiin joista hänet vedetään istuvaan asentoon vähäksi aikaa maailmaa ihmettelemään. Makuulla sitten ihmetellään, että miten sitä itse onnistuisi samaan. Ähistään ja puhistaan ja punnerretaan. On aivan ällistyttävää miten nopeasti pieni vauva muuttuu ja kehittyy. Päiväkään ei voisi olla pois ellei halua menettää jotain tärkeää. Yhtenä päivänä huomataan uusi hammas, toisena kaveri keksii peruuttamisen. Nyt 4-5 kuukauden ikäisenä ja puolta vuotta lähestyessä tahti tuntuu vain kiihtyvän hurjaa vauhtia. Yritän joka ilta muistella lyhyttä yhteistä taipalettamme, että muistaisin hänet aina myös vastasyntyneenä. En halua unohtaa päivääkään, en yhtään hänen vaihettaan.

Ruokamaistelut ovat osa uutta vaihettamme. Olen melkein pettynyt, että ensimmäisten irvistelyiden jälkeen soseet menevät nyt innolla alas. Toivon että pikkukaveri jarruttaisi edes vähän kehittymisessään. Ei hänellä ole mikään kiire kehittyä, ainakaan omasta mielestäni. Toisaalta, sydän pakahtuu aivan uudella tavalla nyt kun näen pikkumiehen selkeästi osoittavan tykkäävänsä minusta ja isästään. On aivan uudenlaista kokea nyt vastarakkautta kuukausien rakastamisen jälkeen. Tuntea pienten käsien kietoutuvan kaulan ympärille, tuntea pienen vauvanpään painuvan rinnalle, nähdä ja kuulla hymyt ja naurut joita kirpoaa suukotellessani hänen pellavapäätä. Miltä tuntuukaan kuulla hätäinen "äi-äi!" ja nähdä käsien kurottelevan minua kohti. Nyt pieni halaa takaisin. Mutta rakastaisin minä häntä aina vaikkei halaisikaan.

Kaipa siinä on jokin tasapaino, saamisessa ja menettämisessä. Nyt kun saan nauttia hänen halauksistaan päivisin olen menettänyt hänet öisin. Oma päätöksemmehän se oli tosin siirtää pikkumies nukkumaan yksin omaan huoneeseensa. Se on vain järkevää nyt kun hän häiriintyy niin helposti valoista (luen iltaisin) ja pienistä meluista. Olisin vain pikkuriikkisen toivonut siirron olevan vaikeampaa. Mutta ei, omassa huoneessa nukutaan tyytyväisenä yöt ja päiväunet. Onneksi hän sentään tulee vielä aamulla pariksi tunniksi kainaloon syömään ja nukkumaan. Tälläkin hetkellä kun kirjoitan tätä tekstiä nukkuu hän omassa pinnasängyssään pupu kainalossa. Äitiä ja isää ei enää ikävöidä, mutta ilman pupua ei voi nukahtaa. Olisi pitänyt ostaa vara-pupu.

Viime aikoina olen lukenut paljon kasvatuksesta (yllättäin) ja miettinyt omia ajatuksiani pikkumiehen kasvatuksesta. Luulen että mieheni kanssa olemme aika samoilla sävelillä liikkeellä. Luulen, että nykymittapuulla tulemme olemaan aika suojelevia vanhempia. Itse esimerkiksi haluaisin pysyä tiukasti kiinni elokuvien ja pelien ikärajoista, ja suhtaudun hyvin kriittisesti siihen mikä on lapsille sopivaa kuvastoa. Ei pelkääminen ja painajaiset oikeasti lasta paranna, ainakaan minun mielestäni. Pieni lapsi on suojaton visuaalista informaatiota vastaan. Kirjoja ja satuja en sen sijaan halua rajoittaa koskaan. Pelottavatkin sadut on lapsen helpompi ymmärtää, sillä hän luo itse mielellään omalle  kehitysvaiheelle sopivat mielikuvat tarinaa tukemaan. Tekstit opettavat pehmeämmin ihmistä kuin kuvat. Joten rajattomasti tarinoita haluan pikkukeisarille antaa. Mutta muuta mediaa haluan vielä lykätä niin pitkälle kuin vain voi.

Lastenkasvatusoppaita lukiessani (koska minä tutustun asioihin aina kirjojen kautta) on kyllä tullut mieleen, että aikamoista heiluriliikettä siinäkin tapahtuu. Välillä uskotaan kuriin, välillä lempeään ohjaamiseen, sitten taas tehokkaisiin rutiineihin, sitten taas lapsen omatahtisuuteen. Nyt lapsentahtisuutta on painotettu paljon ja olemmekin sillä pärjäilleet hyvin tähän mennessä. Epäilen kuitenkin, että heiluri on taas menossa toiseen suuntaan näiden Supernanny-ohjelmien ja oppaiden myötä. Paljon kuitenkin kasvatusperiaatteista ja kurin tarpeesta ratkaisee kuitenkin lapsi itse. Saa nähdä millainen meidän pojusta kasvaa. Millainen on minun ja mieheni perintö?

Äitini antoi minulle lahjaksi oman päiväkirjansa minun vauva-ajoilta. Lahja on ihana ja kirjaa on hauska lueskella. Kohta johon itse olen kirjoittanut noin kymmenvuotiaana surettaa minua kuitenkin. En omasta mielestäni tuolloin tehnyt muuta kuin informoin sen hetkisestä tilanteesta, mutta nyt aikuisena teksti vaikuttaa minusta tahdittomalta. Mutta sellaisia ne tenavat kai on, naiiveja ja tahdittomia. Mutta muutoin kirja on ihana ja kiehtova. Olen monesti introspektiivisenä ihmisenä pohtinut omaa kasvuani ja kehitystäni ihmisenä. Kuka minä olen? Joskus identiteetti tuntuu olevan aivan hukassa ja oma ydin mysteeri jota en osaa itsekään ratkaista. Tuntuu kuin se henkinen ankkuri joka sitoisi minuuden paikoilleen on puuttunut. Mutta, mitä minä näenkään äitini päiväkirjassa? En tuntematonta vauvaa, joka olisi minulle yhtä outo kuin kuka muu tahansa vauva. Ehkä olen vain vuoden ikäinen monissa äitini merkinnöissä, mutta se olen selkeästi MINÄ. Hädin tuskin taaperoikäisenä minä olen lukenut (katsellut kuvia) kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Minä olen rakastanut kylpemistä. Minä olen siivonnut ja huolehtinut hyvin tarkasti tavaroideni järjestyksestä. Minä olen katsellut paljon ikkunasta ulos ja ihmetellyt maailmaa. Jokainen merkintä kertoo aivan selkeästi minusta, eikä vain jostain vauvasta. Minä olen edelleen aivan tismalleen tuo henkilö. Ehkä oman minuuden ytimen ei tarvitse olla mitään sen kummempaa kuin rakkaus kirjoihin, kylpemiseen, järjestykseen ja tapa tarkkailla maailmaa mieluumin kuin osallistua siihen. Kuinka outoa nyt 30-vuotiaana huomata, että ei olekaan hukassa, vaan loppujen lopuksi ihan sama ihminen kuin kauan sitten. Ja ihan lohduttavaakin, sillä koliikkia lukuunottamatta en kai ollut aivan kamala lapsi.

Millainenhan pikkumiehestäni tulee?

torstai 17. lokakuuta 2013

Hopeisen syksyn viimeiset päivät


Syksy on kääntynyt kohta kohti talvea. Kuuman kultainen kesä meni ohi silmänräpäyksessä. Samalla se tuntui kuitenkin kestäneen ikuisuuden, koska muistoja kertyi sydän ja mieli täyteen. Joitain aikoja elämästä muistaa aina ja luulen, että tämä kesä kuuluu niihin aikoihin. On suuri suru ettei Juliuksen syntymän päivään voi enää koskaan palata, mutta ainakin on kirkkaat muistot lohtuna, sekä ihana kasvava pikkupoika. Kummallista kuinka kamala ja ihana yksi päivä voi samaan aikaan olla. Itkin jo sairaalassa etteivät nuo päivät palaa enää koskaan. Tiesin jo tuolloin, että tulisin kaipaamaan noita toukokuisia päiviä.

Kuvia tietenkin on myös otettu roppakaupalla ja muitakin mementoja keräilty matkan varrelta. Yritämme kuitenkin kovasti elää ja kokea hetket, emmekä vain ikuistaa niitä, joten ei harmita ettei jokainen hymy ole tallentunut filmille.

Tai torkut...
Pojun pyörähtäessä vatsalleen ensimmäisiä kertoja oli kesä jo auttamatta ohi. Kuuma ja kirkas kesä jonka muistamme aina mieheni kanssa poikamme omana kesänä. Muistan aina mitä kirjoja luin öisin valvoessa, mitä sarjoja katsoin poika sylissä. Muistan tuoksut ja kirkkaan sinisen taivaan. Muistan lehtipuiden vihreän helinän ikkunan takana kun tuuli puhalsi. Muistan ensimmäiset yhteiset aamut oman perheen kanssa.

Ja karvaveljen vierailut! Ukko kuvassa. Siis koira...
Kesä on vaihtunut syksyyn ja on ollut aika palata maailmaan, ainakin silloin tällöin. Sinisen kultainen kesä muuntui hopeisen keltaiseksi syksyksi. Viime kuussa ryhdyin työstämään maisterintyötä ja aloitin luennot, siitähän jo viimeksi mainitsinkin. Ei mitään kovin vaativaa, pari taidehistorian kurssia vain. Ihmetyttää miksi en aikaisemmin ole opiskellut taidehistoriaa. Miten helppoa, miten innostavaa jokin voi olla? Useimmat aineet mitä olen läpikäynyt ovat hankalia ja haastavia, sekä vaativat jatkuvaa ponnistelua. Ehkä juuri siksi niitä olenkin valinnut. Jotain oman mukavuusalueen ulkopuolella, ehkä vain osoittaakseni, että heikommasta koulutustaustastani huolimatta osaan minäkin ja kykenen oppimaan siinä missä muutkin. Ehkä myös siksi ettei epäonnistuminen kirpaise niin paljoa kun valmiiksi on jo huonot kortit kädessä. Mutta taidehistoria on kuin hengittämistä! Niin luontevaa ja miellyttävää. Jos se tulee menemään huonosti niin ei voi kuin katsoa peiliin.

Kevyt kattaus yliopistoelämää siis edessä täksi lukuvuodeksi. Kaipuu kotia on kamala, vaikka poissa olisin vain pari tuntia. Ehkä käyn maailmassa silloin tällöin, mutta vielä en halua viipyä kauaa poissa omasta pesästä.

Palasin myös Teknopalatsille ja olen aloitellut kohtuullisen varovaisesti sisäpyöräilemällä ja kehonhuoltotunneilla. Onnistuinpa kuitenkin bodybalancesta saamaan paikat kipeäksi, saavutus se sekin! Huolettaa tunnilla kuitenkin vatsalihasten teko ja kiertoliikkeet. Jos meikäläiseltäkin löytyy eronneet vatsalihakset niin noista liikkeistä ei ole kuin haittaa vielä, mutta eipä sitä osaa oikein tumput suorinakaan seistä. Hitaat joogatunnit tuntuvat siinä mielessä bodybalancea paremmilta. Voi kun tietäisi varmasti missä kunnossa tuo torso on.

Sisäpyöräily on sujunut melkein entiseen malliin. Toki hengästyttää enemmän kuin viime keväänä, mutta kaiken kaikkiaan hyvin on mennyt. Sykkeet pysyy kuosissa ja tunnin jälkeen on virkistynyt olo. Harmi vain kun kengät alkavat vedellä viimeisiään. Jalkapohjien kipeytyminen ei paranna suoristusta millään, mutta minkäs teet kun kengät maksaa. Bodypump palaa aikatauluun sitten taas kun hapenottokyky on parantunut ja kalenterissa on viikko aikaa toipumiselle ekasta kerrasta...

__________________________________________________________________

Pikkumiehen ensimmäinen vauva-aika vastasyntyneenä oli ihmeellistä aikaa. Molemminpuolista tutustumista ja varovaista maailman ihmettelyä, sekä helteessä hikoilua. Pojun toinen vauva-aika sylivauvana alkoi nimen virallistuessa ja lehtien kellastuessa. Iättömästä ja varovaisesta olennosta kuoriutui esille utelias pikkuveijari joka hymyili ja nauroi, vaikka tuulet puhalsivat jo viilenneinä. Nyt hopeisen syksyn kääntyessä kohti valkoista talvea alkaa kolmas vauva-aika. Luonto on armottomasti muistuttanut minua, että pieni kasvaa.


Pienen pieni hampaanalku pilkistää punaisesta ikenestä. Välillä se peittyy turvonneeseen ikeneen, mutta se se on. Huomasimme sen eilen, 16.10. Tiedän, että kuulostaa vallan hassulta, mutta hampaan havaitseminen pääsi minulla samaan kategoriaan raskaustestin plussauksen, ensimmäisen ultran ja ensimmäisen parkauksen kanssa. Yhtä suurta iloa ja hämmästystä, sikin sokin.

Poju on nyt vähän päälle 4-kuukautinen. Pituutta oli viime neuvolakäynnillä yli 66 senttiä, painoa yli 7 kiloa. Vatsalleen pyörähdetään nyt ilman ongelmia, näppäimistön hakkaaminen on ihanan parasta maailmassa ja kylvystä ei tultaisi millään pois. Ja nyt suussa on pieni hampaanalku. Vastahan sinä olit minun pieni käärö joka katseli maailmaa suurilla, arvoituksellisilla silmillään. Nyt olet iloinen suuri-pieni poika joka et malta pysyä paikallaan, etkä varsinkaan hiljaa. Maailmassa on liian paljon naurettavaa ja ihmeteltävää. Siinä saatat olla oikeassa pieni keisarini.


P.S  Ilmeisesti poika on luovuttanut kommunikoimasta koherentein tavuin ja siirtynyt kokonaan kujertamaan ja dubsteppaamaan.